Urheilun maailmaan on ristitty lukuisia ikuisia kakkosia tai ikuisia nelosia. Siinä missä maastohiihtäjä Matti Pitkänen oli maan virallinen ikuinen nelonen, yhdistetyn mies Rauno Miettinen oli se ikuinen kakkonen.
Pitkäsen liikanimi juontaa juurensa Lahden MM-kisoihin 1978, kun hän oli jokaisella kisatulla henkilökohtaisella matkalla neljäs. Liikanimi myös valehtelee raskaasti, sillä viestinhiihdossa Pitkäsellä on vyöllään arvokisoista olympiakultaa (Innsbruck 1976) ja MM-hopeaa (Lahti 1978) sekä pronssia (Lake Placid 1980). Ja näistäkin ainoastaan Lahdessa Pitkänen oli Suomen joukkueen neljäs viestinviejä…
Sitten Miettis-Raneen. Hänen kohtalonaan oli kerätä arvokisojen hopeamitaleita. Ensimmäinen tuli Sapporon olympialaisten henkilökohtaisesta kilpailusta 1972, toinen 1978 Lahden MM-kisojen henkilökohtaisesta kilpailusta, kolmas Oslon MM-joukkuekilpailusta 1982 ja neljäs Rovaniemen ylimääräisestä MM-joukkuekilpailusta 1984. Minkään muun värisiä arvokisamitaleita Miettinen ei koskaan saavuttanut. Lähellä tosin oli, sillä Miettinen sijoittui neljänneksi niin Tatran MM-kisoissa (1970) kuin Innsbruckin (1976) ja Sarajevon (1984) olympialaisissakin.
20 kuivaa vuotta (1958-1978) oli suomalainen yhdistetyn hiihto rypenyt ilman ainoatakaan MM-mitalia. Edellisen oli napannut 1958 Paavo Korhonen ottaessaan maailmanmestaruuden. Odotukset kotikisoissa Lahdessa 1978 olivat kovat, olihan Rauno Miettinen jo ottanut luonnollisesti hopeaa Sapporon olympialaisista 1972. Nyt oli mitaliton MM-putki saatava poikki. Tilaisuuksia ei tullut yhtä usein kuin nykyisin, sillä noihin aikoihin arvokisoissa kilpailtiin tasan yksi henkilökohtainen kilpailu sekä joukkuekilpailu.
Miettinen tunnettiin oivallisena mäkihyppääjänä, joka usein jätti kilpailijoitaan mäessä kymmeniä sekunteja. Niin kävi myös Lahdessa, missä Miettinen hyppäsi kädet tiukasti housun saumassa ja Kneisslit kuin yhtä puuta komeat 85 ja 81,5 metrin leiskautukset. Hypyt veivät hänet kirkkaaseen johtoon ennen hiihtoa, olisiko se kultamitali vihdoinkin tulossa? Pessimisteillä kangasteli mielessä Sapporo 1972, jolloin Miettisen johto mäen jälkeen oli pitkälti toista minuuttia. Silloin johto ei kestänyt, vaan Saksan Ulrich Wehling polki ladulla kaksi minuuttia Miettistä nopeammin ja vei kultamitalin.
Pahimmat pelot osoittautuivat todeksi. Miettinen kamppaili ladulla minkä pystyi, mutta suksi ei oikein luistanut ja ero kapeni huolestuttavan nopeasti. Takaa tuli DDR:n Konrad Winkler, joka lopulta suksi matkan 1 minuutin ja 13 sekuntia kovempaa: Miettinen jäi hopealle 3,6 pisteen erolla. Kultamitaliin olisi vaadittu 23 sekuntia nopeampi hiihto.
Suonenjoen Vasamaa edustanut leipuri oli sinnikäs mies, jonka ura jatkui pitkään. Hän olisi mahtunut mukaan jo Grenoblen olympiajoukkueeseen 1968, mutta säännöt kielsivät silloin alle 20-vuotiaden urheilijoiden osallistumisen olympialaisiin ja 18-kesäinen Miettinen jäi rannalle odottelemaan seuraavia kisoja. Olympialaisia hän keräsi vyölleen neljät. MM-areenoilla Miettinen esiintyi ensi kertaa Tatralla 1970, viimeinen MM-esiintyminen nähtiin Rovaniemellä 1984, kun 34-vuotias Miettinen oli mukana joukkuekilpailun hopeamitaliryhmässä Jukka Ylipullin ja Jouko Karjalaisen kanssa. Rovaniemellä kisattiin joukkueyhdistetyn ylimääräiset MM-kilpailut, koska laji ei ollut ohjelmassa Sarajevon olympialaisissa ja MM-joukkuemitalit haluttiin silti ratkoa tuonakin vuonna.
Miettinen voitti urallaan myös mäkihypyn Suomen mestaruuden.
Teksti: Lauri Hollo
(Juttusarjan lähteitä mm: Antero Raevuori: Huippu-Urheilun maailma 4, Helge Nygren: Pitkä latu, Pentti Jussila: Suomen hiihto)
(MTV3)