USA 2007. Ohjaus: Mike Newell. Käsikirjoitus: Ronald Harwood, Gabriel García Márquezin romaanin pohjalta. Tuotanto: Scott Steindorff, Danny Greenspun. Kuvaus: Affonso Beato. Leikkaus: Mick Audsley. Pääosissa: Javier Bardem, Giovanna Mezzogiorno, Benjamin Bratt, John Leguizamo, Marcela Mar, Gina Bernard Forbes, Liev Schreiber, Hector Elizondo, Unax Ugalde, Juan Ángel, Liliana Gonzalez. Kesto: 139 min.
Kolumbialainen Nobel-kirjailija Gabriel García Márquez julkaisi vuonna 1985 romaanin Rakkautta koleran aikaan, joka on tekijälleen ominainen suuri kertomus, monisäikeinen kudelma ajan käsityksen ja rakkauden filosofiaa. Karskimmin ei juuri voisi banalisoida teemoja kuin tekee Mike Newellin samanniminen ohjaus: aivan kuin työryhmä olisi kuvausten ajan hillunut karibialaisten lääkekasvien vaikutuksen alaisina. Sen verran pöyristyttävää paatosta kunnianhimoiseksi tarkoitettu epookki on.
Ajassa edestakaisin liukuva tarina kertoo nuoresta kirkasotsasta sähköttäjästä Florentino Arizasta (Unax Ugalde / Javier Bardem), joka 1800-luvun loppupuoliskolla rakastuu tulisesti kauniiseen Ferminaan (Giovanna Mezzogiorno) ja lupaa odottaa tätä vaikka loppuelämänsä, kun tyttö pelottavan muulikauppias-isänsä toiveesta nai komean tohtori Urbinon (Benjamin Bratt). Runoja rustaileva kaunosielu myös pitää lupauksensa samalla kun seikkailee pitkin maailmaa ja paneskelee satoja vastaantulevia naisia merkiten jokaisen kokemuksen pieneen muistikirjaan. Vuosien vieriessä Florentino ikävöi suurta rakkauttaan ja pohtii rakkauden merkitystä toisaalta nuoruuden illuusiona, toisaalta fyysisenä ja henkisenä ilmiönä. Ikävän kohde poukkoilee ristiriitaisessa avioliitossaan, jota leimaavat riidat, petos – ja myös omanlaisensa rakkaus.
Haasteellisesta alkutekstistä ammentavassa Ronald Harwoodin käsikirjoituksessa ei ehkä olisi pahempaa vikaa, mutta elokuvan ohjaus- ja näyttelemistyyli on pahimmillaan niin yliampuvaa, että se alkaa muistuttaa parodiaa. Kaihoisia huokailuja, merkitseviä katseita, kehnolla espanjalaisaksentilla mussutettuja filosofisuuksia siirappisen musiikin soidessa! Oivatkin näyttelijät kuten Ferminan vihaista isää esittävä John Leguizamo (Moulin Rouge, Hyökkäys poliisiasemalle) on saatu käyttäytymään kuin Pihtiputaan puskateatterin romanttisessa farssissa.
Ja kuitenkin ohjaaja on Mike Newell, muiden muassa pätevistä Neljät häät ja yhdet hautajaiset- (1994) ja Mona Lisa Smile (2003) -elokuvista muistettava brittitekijä. Nyt mies on pahasti hukassa tahmean siirapin ja ulkokohtaisen patsastelun välissä. Kauheasti tapahtuu koko ajan, kolera riehuu ja suuret tunteet. Juuri mikään ei vain ylety ulos kankaalta – paitsi myötähäpeä päärakastavaisten kehnoista vanhusmaskeista. Heidän ryppynsä lisääntyvät katsojan turhaumien tahtiin.
Ylipitkän draaman osittainen pelastus on karismaattinen espanjalaisnäyttelijä Javier Bardem. Hän on tyynine katseineen ja hiljaisine äänineen aina vakuuttava – viimeksi tyystin toisenlaisessa roolissa, Oscarin arvoisena psykopaattitappajana elokuvassa Menetetty maa. Márquezin hienon tekstin ohessa hän lieneekin ainoa syy katsoa tämä.
Teksti: Tuuve Aro