Limitless, USA 2011. Ohjaus: Neil Burger. Käsikirjoitus: Leslie Dixon – Alan Glynnin romaanista. Tuotanto: Leslie Dixon, Ryan Kavanaugh, Scott Kroopf. Kuvaus: Jo Willems. Leikkaus: Tracy Adams, Naomi Geraghty. Musiikki: Paul Leonard-Morgan. Pääosissa: Bradley Cooper, Abbie Cornish, Robert DeNiro, Tomas Arana, Andrew Howard, Johnny Whitworth, Anna Friel. Kesto: 106 min.
Mitä jos ihminen kykenisi hyödyntämään aivojensa koko kapasiteetin pelkän murto-osan sijaan? Muistaisi kaiken ja osaisi luovasti yhdistellä uutta tietoa kerran näkemäänsä. Rajattoman lähtökohta on hyvin kiehtova. Toteutus vain on pelkkä kalpea aavistus elokuvan ideasta.
Neil Burgerin ohjaaman trillerin päähenkilö Eddie Morra (Bradley Cooper) on saamaton nysvääjä, jonka elämä mullistuu pienen pillerin ansiosta. Ex-lankomiehen diilaaman maistiaisen kautta Eddie löytää itsestään ylivertaisen kirjailijan, sijoitusneron ja sulavaliikkeisen hurmurin.
Kertaalleen lätkimään lähtenyt tyttöystäväkin (Abbie Cornish) kiinnostuu uudelleen raitistuneesta menestyjästä. Pörssikunkun (Robert DeNiro) kolkutellessa Eddien ovella renessanssimiehen johtopäätös on klaari: tabuja on saatava lisää ja heti. Vähät siitä, että kannoilla kiitää joukko hämärähemmoja pahat mielessään.
Rajaton on osoittautunut kotimaassaan Yhdysvalloissa jo nyt melkoiseksi menestykseksi. Sitä on aika vaikea ymmärtää – ja toisaalta taas ei. Elokuva on kuin se kuuluisa kakku: päältä kaunis kuin mikä, mutta pelkkää silkkoa sisältä.
Nouseva stara Cooper on samalla tavalla sliipattu söpöliini kuin Cruise ja kumppanit, ja DeNiro nyt vetää yleisöä jo vanhasta muistista. Elokuvana Rajattoman vetovoima on rakennettu juonesta leijonanosan haukkaavan adhd-hehkutuksen ja helpon elämän nostatukselle.
Rajaton ei osaa päättää, mitä mieltä se loppujen lopuksi on omasta tarinastaan. Elokuva yrittää vimmatusti – edellistä leivonnallista metaforaa laajentaen – sekä syödä että säästää omaa kakkuaan.
Kiihdytystä seuraa kyllä krapula mutta liian kesy sellainen. Ongelmakohdista luovitaan läpi kummallisen helposti, mikä jättää aukkoja juonikudokseen. Muodon räjähtävä virtaviivaisuus ei sokaise tarkkanäköistä katsojaa.
Kun älylliset panokset on käytetty loppuun, sorrutaan turhaan räiskintään. Väkivaltainen kliimaksi tuntuu olevan aivan eri elokuvasta kuin sen näppärä ja nokkela aloitus. Viimeisen puolituntisen aikana Rajaton vajoaa toivottomasti tympeyden ja vastenmielisyyden suohon.
Elokuva, joka jahtaa ihmisälyn sataa prosenttia näin pinnallisesti, on kieltämättä ironinen ilmestys jo itsessään.
Teksti: Outi Heiskanen