Suomi 2007. Ohjaus: Lauri Törhönen. Käsikirjoitus: Aleksi Bardy. Tuotanto: Jörn Donner ja Jarkko Hentula. Kuvaus: Esa Vuorinen. Leikkaus: Kimmo Kohtamäki. Lavastus: Pentti Valkeasuo. Musiikki: Sergei Jevtushenko. Pääosissa: Martin Bahne, Minna Haapkylä, Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman, Leonid Mozgovoi, Lauri Nurkse, Risto Kaskilahti, Orvo Björninen, Roman Schatz, Pauli Poranen. Kesto: 117 min.
Suomen sotahistoria on nyt elokuvien kuuma peruna. Renny Harlin pusaa suurfilmiä marsalkka Mannerheimistä, Åke Lindmanin uusi ohjaus käsittelee Tali-Ihantalan torjuntavoittoa ja Aku Louhimiehen Käsky Suomen sisällissodan jälkipyykkiä. Tähän pureutuu myös Lauri Törhönen ”historiallisella rakkausdraamallaan” Raja 1918, joka perustuu kansatieteilijä Kai Donnerin päiväkirjoihin. Hänen poikansa Jörn Donnerin tuottama hanke on siirtynyt rahavaikeuksien myötä yhä uudestaan, mutta nyt se on valmis. Eikä lopputulos ole ollenkaan niin kauhea kuin se voisi olla: melodramaattisen mahtailun ohessa elokuva onnistuu viihdyttämään ja tarjoamaan uuden kiinnostavan näkökulman aiheeseen. Törkeimmän törhöilyn rajat ylittyvät vasta loppupuolella.
Elokuva avautuu sisällissodan verisistä viimemetreistä, kun punakapinallisia lahdataan lennossa ja pikaoikeudenkäynnit kukkivat. Valkoiset voittajat palaavat kotiin juhlistamaan uutta vapaata Suomenmaata: heidän joukossaan nuori ja salskea idealistiupseeri Carl von Munck (pätevä Martin Bahne), joka tahtoisi heti naida kihlattunsa ja tehdä lapsia. Mutta Mannerheimiltä tulee käsky painua kauas Rajajoen kylään huolehtimaan siitä, että Suomen ja vasta perustetun Neuvostoliiton raja tosiaan pysyy. Ja että väärät ihmiset eivät sitä ylitä.
Pahaisen puron vahtaaminen ja punikkien lahtaaminen kuraisessa itäkorvessa ei ensin sovi ruotsinkielisen sankarimme arvolle, mutta onneksi paikalla häärii myös viehättävä opettajatar Maaria Lintu (Minna Haapkylä). Tällä on tosin periaatteita, sekä suuri salaisuus: kotona makaa vakavasti haavoittunut punapäällikkösiippa Kiljunen (Tommi Korpela). Lisää päänvaivaa aiheuttavat rajalla ramppaavat salakuljettajat sekä puhdistuksia pakenevat venakkomassat, jotka eivät ymmärrä uusia sääntöjä saati suomen kieltä. Poikkeusoloissa ihmisen barbaaripuoli nostaa päätään. Kaikki on kaupan: lääkkeet, herrojen kahvi ja konjakki, viime kädessä ihmishenki. Päähenkilön idealismi alkaa karista, samoin kuin usko sodan ja tappamisen oikeutukseen. Majurin prenikat eivät enää lämmitä kun vihollinen onkin tunteva ihminen, rakkauden tai ystävyyden kohde.
Kaikessa romanttisessa vanhanaikaisuudessaan Aleksi Bardyn käsikirjoitus onnistuu erityisen historiallisen tilanteen kautta käsittelemään ajattomia ja yleisinhimillisiä kysymyksiä isänmaallisuuden, omantunnon ja kunnian merkityksestä. Paitsi konkreettisesta maiden ja aatteiden välisestä rajasta elokuva kertoo rajoista köyhien ja rikkaiden, alistajien ja alistettujen välillä. Kiinnostava on Leonid Mozgovoin näyttelemä komendantti Gentschin hahmo, bolsevikeille maansa menettänyt aatelismies, jonka kanssa von Munck ystävystyy shakin ja saksaksi käytyjen filosofisten keskustelujen ääressä. Gentsch vahtii joen Neuvostoliiton-puoleista rajaa, vaikka hänelle paljon olennaisempi raja kulkee ”niiden” (raakalaismaisten moukkien) ja ”meidän” (elämästä nauttivan sivistyneistön) välillä. Ja tärkeämpää kuin kuolema on hyvä konjakki ja laatusikari.
Elokuvan ainoa nainen Maaria Lintu ”ei ole punainen eikä valkoinen vaan pelkkä väritön humanisti”. Hän on aluksi temperamenttinen ja topakka tyttö mutta äkillisesti ymmärtää von Munckin miehisen vetovoiman ja hukkaa saman tien luonteensa. Pääparin romanttisiksi tarkoitetut tuijottelut ovat vaivaannuttavaa katsottavaa. Naishahmot eivät koskaan ole olleet ohjaaja Törhösen vahvinta alaa; uskottavammin on rakennettu von Munckin ja ohjaaja-näyttelijä Lauri Nurkse n oivaltavasti esittämän äkkiväärän luutnantti Suutarin hahmot. Edellinen painiskelee sisäisten ristiriitojen kanssa loppuun asti kun taas jälkimmäinen uskoo suoraan toimintaan, mustaan ja valkoiseen.
Luottotyötä tekevät nyky-elokuvamme vakionaamat Hannu-Pekka Björkman lempeänä ja oikeudentajuisena vääpeli Murasena ja Tommi Korpela tulisieluisena puna-aatteen miehenä Kiljusena. Pentti Valkeasuon lavastus ja Sergei Jevtushenkon dramaattinen musiikki niin ikään kohottavat epookin tunnelmaa. Kunpa katsoja vielä voisi säästyä ohjaajan (Riisuminen, Pano, Insiders) pakkomielteeltä alastomaan naisvartaloon. Lopussa niitä taas riittää yllin kyllin, ja verinen kliimaksi räjäyttää tajunnan aivan karmaisevan tökeröllä tavalla.
Teksti: Tuuve Aro