Suomi 2008. Ohjaus: Heikki Kujanpää. Käsikirjoitus: Sami Parkkinen, Heikki Huttu-Hiltunen ja Heikki Kujanpää, Aila Meriluodon kirjan pohjalta. Tuotanto: Petri Jokiranta ja Tero Kaukomaa. Kuvaus: Harri Räty. Leikkaus: Jukka Nykänen. Pääosissa: Tommi Korpela, Elina Knihtilä, Elena Leeve, Oiva Lohtander, Taneli Mäkelä, Jani Volanen, Pirjo Lonka, Antti Litja, Tiina Pirhonen, Hannu Kivioja, Heikki Kujanpää, Saara Pakkasvirta, Taisto Oksanen. Kesto: 100 min.
Kärsivän taiteilijan myytti elää ja voi hyvin. Kansa haluaa ihailla ja paheksua itsensä loppuun polttavia näkijöitä, jotka miltei poikkeuksetta ovat miehiä. Pispalalaisen työläiskirjailijan Lauri Viidan (1916–65) mytologia saa virkistävän sävyn siitä tosiseikasta, että legendan rinnalla jaksoi tasavahva ja yhtä kuulu naistaiteilija. Aila Meriluoto (s. 1924) elää ja kirjoittaa yhä.
Heidän värikkäästä suhteestaan Meriluoto kirjoitti muistelossaan Lauri Viita – legenda jo eläessään (1974), jonka pohjalta Sami Parkkinen on tehnyt käsikirjoituksen. Tämä kääntyi Heikki Kujanpään ohjauksessa ensin Q-teatterin näyttämölle 2005 ja nyt valkokankaalle. Herkullisesti pariskuntaa esittää todellinen taiteilijapari, konkarit Elina Knihtilä ja Tommi Korpela.
Kahdesta erinomaisesta sovituksesta elokuva tulee voimallisemmin iholle. Se on ymmärtävä rakkaus- ja sairauskertomus, sukellus taiteen tekemisen ehtoihin hyvässä ja pahassa, onnessa ja onnettomuudessa. Betonimyllärin ja Moreenin kirjoittaja löysi keski-iässä sielunsukulaisen Lasimaalaus-esikoiskokoelmallaan hätkäyttäneestä nuoresta kaunosielusta. Epätodennäköisestä liitosta tuli hedelmällinen mutta repivä.
Kujanpää tunnetaan teatteriohjaajana ja -näyttelijänä sekä palkitusta lyhytelokuvastaan Pieni pyhiinvaellus (2000). Nyt ohjaaja todistaa hallitsevansa myös pitkän fiktion keinot. Hän kuljettaa tarinaa jännitteisesti ja visuaalisesti. Takaumat toimivat sulavasti ja suuret tunteet välittyvät ilman patetiaa ja myötähäpeää, toisin kuin niin usein kotimaisissa taiteilijakuvauksissa. Iso osa tarinassa on annettu Viidan mielen sairastumiselle ja todellisuuden vähittäiselle järkkymiselle. Kirjailijan skitsofreniasta tulee perheen paheneva painajainen, jonka viattomiksi kärsijöiksi päätyvät lapset.
Parkkinen on kirjoittanut todellisuudessa nelilapsiselle pariskunnalle fiktiivisen tyttären, mikä kerrontaratkaisuna toimii hyvin. Aila-äitinsä (Knihtilä) muistelmia 1970-luvulla lukeva Helena (Elena Leeve) kuljettaa tarinaa etsiessään syitä omaan tasapainottomuuteensa. Tukena on niin ikään mielenterveysongelmista kärsivä perheystävä Djupsjöbacka (Oiva Lohtander), joka ymmärtää tytön tuskaa.
Isänsä runoja julkisesti esittävä Helena haluaa muistaa tämän ihmeellisenä jättiläisenä, kun taas kyynisempi Aila palauttaa mieliin machomiehen juopottelut ja arvaamattomat tempaukset. Paranoian edetessä on vaimon runot pitänyt polttaa, sähköjohdot repiä seinistä ja parveke kutsunut kuolonlentoihin. Hulluuskohtauksissa Kujanpään ohjaus, Harri Rädyn kuvaus ja Jukka Nykäsen leikkaus ovat intensiivisimmillään. Kaikkien henkilöiden ahdistus välittyy uskottavasti.
Toisaalta elokuvan keskiössä hehkuu runous. Runsaissa sitaateissa saamme kuulla sekä Viidan että Meriluodon komeaa kieltä, ja runot tukevat tarinaa ja henkilöhahmojen kehitystä. Myös 1940–50-lukujen kotimaiseen kustannuspolitiikkaan kurkistetaan kohtauksissa, joissa kustantamoväki seuraa kirjailijoitaan syrjäiseen piilopirttiin asti rohkaistakseen näitä työssään. Ajat ovat tosiaankin muuttuneet.
Leeve esittää herkkävireisesti sekä nuorta rakastunutta Ailaa että ahdistuneeksi aikuiseksi kasvanutta Helenaa. Moneen taipuva Knihtilä vakuuttaa kustannustoimittajansa (Tiina Pirhonen) kanssa punkkua tinttaavana boheemikirjailijana, joka tyttärensä kautta alkaa nähdä menneisyydessään uusia sovinnollisia sävyjä.
Ylitse muiden on kuitenkin Tommi Korpela. Hänen tulkintaansa katsoessa on helppo ymmärtää, miksi nuori runotyttö lankesi itseään huomattavasti vanhempaan verbaalikkoon säyseästi palvovan Juha Mannerkorven (Hannu Kivioja) sijasta. Korpela tekee Viidasta elämää suuremman hahmon, juuri sen ristiriitaisen legendan mistä Meriluoto muistelmissaan kirjoittaa. Hän on kaiken alleen peittävä luonnonmullistus, tulta ja tyrskyä täynnä.
Teksti: Tuuve Aro