Ranska 2010. Ohjaus: Francois Ozon. Käsikirjoitus: Pierre Barillet, Jean-Pierre Grédy, Francois Ozon. Kuvaus: Yorick LeSaux. Leikkaus: Laure Gardette. Musiikki: Philippe Rombi. Tuotanto: Eric Altmeyer, Nicolas Altmeyer. Pääosissa: Catherine Deneuve, Gérard Depardieu, Fabrice Luchini. Kesto: 99 min.
Francois Ozonin Potiche – aivovaimo esittelee alussa varakkaan edustusrouvan Suzanne Pujolin (Catherine Deneuve), joka vaikuttaa Disneyn sadusta karanneelta hahmolta. Hän kujertelee aamulenkillään metsäneläimille ja rustaa sitten luontohavaintojen innoittamana romanttisia runoja. Suzannen päätyö on olla miehelleen potiche, nöyrä edustusvaimo.
Potiche on 1970-luvulla kirjoitettu näyttämöfarssi, jossa asenteet, arvot, aatteet ja yhteiskuntaluokat törmäävät toisiinsa. Suzannen mies Robert (Fabrice Luchini) johtaa vaimonsa perimää sateenvarjotehdasta sydämettömästi. Tehtaan työntekijät mies kokee vihollisina, joiden mielipiteillä ei ole väliä.
Kylmä asenne nostattaa lakon, jota sattuu johtamaan Suzannen nuoruuden ihastus, kiihkeä ammattiyhdistysaktivisti Maurice Babin (nykyisin hyvin pyylevä Gérard Depardieu). Lakko ja siihen liittyvä panttivankiepisodi ajaa Robertin kirjaimellisesti sydänkohtauksen partaalle ja lepolomalle. Tehtaan väliaikaisen johdon ottaa käsiinsä Suzanne, joka osoittautuu työssä kaikkea muuta kuin tyhjäpääksi. Työntekijöitä kuunteleva henkilöstöpolitiikka tekee hänestä kaikkien rakastaman johtajan.
Ja poliittisista erimielisyyksistä huolimatta Maurice haluaisi aloittaa Suzannen kanssa kaiken alusta.
1970-luvun maailmaa kuvataan camp-hengessä, ikään kuin tehtäisiin tuon ajan tv-komediaa, jossa ilmeet ja eleet ovat teatraalisia, tekokuituvaatteet liian kireitä ja hiustyyli pääasiassa järkyttävä. Pujolien tytär näyttää esimerkiksi aivan Farrah Fawcettilta. Kerrontatyyli on koko ajan tietoisen vanhanaikainen ja hassunkurisen alleviivaava.
Takaumiin siirrytään itsetarkoituksellisen tökerösti ja puhelinkeskusteluissa käytetään 70-luvulla suosittua split screeniä, jaettua valkokangasta. Taustalla kuullaan ajan popmusiikkia, myös niitä korneja kappaleita. Deneuve ja Depardieu käyvät myös kerran kömpelösti pyörähtelemässä diskopallon alla.
Potichessa petetään ahkerasti niin makuuhuoneissa kuin niiden ulkopuolellakin. Tarinassa puhutaan paljon myös naisten asemasta ja työläisten oikeuksista, mutta kaikkeen suhtaudutaan häpeilemättömästi hölmöillen. Henkilöhahmot löytävät tarinan kuluessa itsensä eri tavoin. Suzanne saa hyvyydellään vaikutusvaltaa ja löytää kutsumuksensa, politiikan, Robertin rakastajatar löytää itsetuntonsa ja Suzannen poika seksuaalisen identiteettinsä. On monenlaista emansipaatiota ja uuden alkua. Kaikki tuntuvat iloitsevan. Paitsi Robert, josta on tullut vaimolleen potiche, edustusmies.
Catherine Deneuve on näytellyt sellaisten suurten ohjaajien kuin Francois Truffaut’n, Roman Polanskin ja Luis Bunuelin elokuvissa. Hän on yhä säteilevän kaunis, todellinen filmitähti, mitä Francois Ozon ei unohda hetkeksikään. Mutta Potiche paljastaa Deneuvesta myös hurmaavan ja taitavan koomikon.
Hauska sattuma on se, että vuonna 1964 Jacques Demyn Cherbourgin sateenvarjoissa ikimuistoisen roolin tehnyt nuori Catherine Deneuve on Ozonin elokuvassa jälleen sateenvarjojen keskellä. Tosin pakahduttavan sentimentaalisuuden tilalla on nyt makoisaa naurua.
Teksti: Minna Karila