Suomi 2009. Ohjaus: Klaus Härö. Käsikirjoitus: Jaana Makkonen ja Klaus Härö. Tuotanto: Lasse Saarinen ja Risto Salomaa. Kuvaus: Tuomo Hutri. Leikkaus: Samu Heikkilä. Pääosissa: Kaarina Hazard, Heikki Nousiainen, Jukka Keinonen, Esko Roine. Kesto: 75 min.
Klaus Härö (s. 1971) tunnetaan joviaalina suomenruotsalaisena ohjaajana, josta tykkäävät kaikki. Varsinkin ruotsalaiset. Palkintoihin hukutettu Härö tekee paitsi kauniita myös syvällisesti kantaaottavia elokuvia, joissa on kristillinen sanoma ja Tuomas Kantelisen musiikki.
Nämä ominaisuudet ovat tehneet Härön tuotannosta paitsi arvostettavaa myös paikoin hieman sietämätöntä. Sotalasten kohtaloon lämmöllä syventynyt suurmenestys Äideistä parhain (2005) oli kuin olikin mahtipontiseen kallellaan ja 1950-luvun Ruotsin pakkosterilisaatioihin pureutunut Uusi ihminen (2007) vielä vakavammin sosiaalipornahtavaa meininkiä, miltei aiheella mässäilyä. Näyttävästä ulkoasusta ja hyvistä tarkoituksista huolimatta.
Nyt Härö on tehnyt aivan epäsentimentaalisen ja siksi vastaansanomattoman elokuvan. Mitään mahtipontista ei ole kamarinäytelmää muistuttavassa teoksessa Postia pappi Jaakobille, vaikka kristillisyys on edelleen vahvasti läsnä. Se on pienimuotoinen tutkielma kahden näennäisesti erilaisen ihmisen epätodennäköisestä yhteydestä, syyllisyydestä ja anteeksiannosta.
Koska Härö on niin sujuvasanainen kaveri, kaikki elokuvista kiinnostuneet jo tietävät, että alkuperäiskäsikirjoitus putosi flunssaisen ohjaajan käsiin kutsumatta, tekijänä yllätyskyky Jaana Makkonen. Alun perin papin urasta haaveillut Härö tarttui ideaan ja halusi pääosiin Kaarina Hazardin ja Heikki Nousiaisen.
Hyvä että halusi, sillä heidän ja Makkosen älykkään dialogin ansiosta Postia pappi Jaakobille on yksi kotimaisen elokuvavuoden helmiä.
1970-luvun alun kesäinen maaseutupappila. Sokea pappi Jaakob (Nousiainen) pestaa henkilökohtaiseksi avustajakseen murhasta vankilassa istuneen Leilan (Hazard). Vastahakoisesti hommaan ryhtyvän reimakan Leilan tehtävä on toimia Jaakobin silminä: lukea ääneen tälle saapuvat tavallisten ihmisten esirukouspyynnöt. Kovia kokenut ja uskosta pudonnut nainen antaa aluksi piut paut niin Jaakobin hurskaalle luottamuksenosoitukselle kuin vilpittömyydessään naiiveille kirjeillekin. Vähitellen heidän kummankin on kyseenalaistettava omat käsityksensä itsestään, toisistaan, elämästään.
Asetelmat ”hyvän” ja ”pahan”, auttajan ja autettavan välillä kääntyilevät kiinnostavasti ja paljastavat koko ajan jotakin uutta ihmisistään. Taakkansa kullakin. Kasvojen pitkissä lähikuvissa näyttelijät tekevät huikean tarkkaa työtä. Hahmojen väliset ja sisäiset liikahdukset välittyvät pienissä ilmeissä ja eleissä, ja pinnan alla tapahtuu koko ajan. Yhtä paljon dialogiin kuin sitä katkoviin pitkiin hiljaisuuksiin perustuva jännite kasvaa ja pitää otteessaan katarttiseen loppuun asti.
Purevasanaisena mediakriitikkona ja käsikirjoittajana tunnettu Hazard on näyttelijänä aivan poikkeuksellinen ilmestys. Hän osaa olla saman aikaan pelottava, hauska ja aseistariisuvan koskettava. Liian harvoin valkokankaalla nähty moniosaaja vakuutti jo hulvattomassa tv-elokuvassa Liian paksu perhoseksi (1998) sekä Pelon maantieteen (2000) ja Miehen työn (2007) säälimättömissä naisrooleissa. Kovan pinnan alla syvästi tuntevana Leilana Hazard on parhaimmillaan.
Yhtä vakuuttavaa työtä tekee monikymmenvuotisen teatteri- ja elokuvauran veteraani Nousiainen, jonka intensiivisestä suorituksesta tekee vielä vaativamman harmaalinsseillä aikaansaatu sokeus.
Karun komea Postia pappi Jaakobille näyttää, että vähemmän on joskus enemmän ja pieni kaunista. Myös lahjakkaan herra Härön tapauksessa. Kiitos!
Teksti: Tuuve Aro