Suomi, 1999. Ohjaus: Taru Mäkelä. Käsikirjoitus: Raija Talvio. Kuvaus: Jouko Seppälä. Leikkaus: Irma Taina. Tuotanto: Klaus Heydemann. Pääosissa: Vera Kiiskinen, Kai Lehtinen, Tarmo Ruubel, Seela Sella.
Taru Mäkelän Pikkusisaren ensi-ilta pitkittyi noin vuoden verran tuotannollisten sotkujen takia. Elokuva aloittaa Mäkelän ja käsikirjoittaja Raija Talvion trilogian Suomen sota-ajan historiasta. Seuraavaksi on vuorossa Äänislinna -44, jonka käsikirjoitus on jo valmis sekä kehitteillä oleva Mannerheim. Vahvoja historiallisia dokumentteja ohjannut Mäkelä on nyt ensi kertaa ohjaamassa fiktiota, jonka tapahtumat tosin sijoittuvat maamme historialliseen todelllisuuteen, jatkosodan aikaan. Vaikka Pikkusisaren henkilöt ja tapahtumat ovat fiktiivisiä, elokuvan maailma on rekonstruoitu kuvaamansa ajan näköiseksi ja oloiseksi. Kuvausten aikana Mäkelä käytti asiantuntija-apunaan Anne-Marie Franckia, joka on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan apusisarena.
Elokuvan päähenkilö Katri (Vera Kiiskinen) on talvisodassa leskeksi jäänyt 22-vuotias nainen, joka pestautuu syksyllä 1941 Punaisen Ristin apusisareksi helsinkiläiseen sotasairaalaan. Katrin elämää pyörittävät lapsuudenystävä Eero (Tarmo Ruubel) , jonka kanssa hänelle syttyy hillitty romanssi sekä sairaalassa hoidettavana oleva, runoja rustaava savottajätkä Arvo (Kai Lehtinen), joka uskoo tavanneensa Katrin unissaan jo kauan aikaa sitten. Käsikirjoittajan mukaan Pikkusisar on elokuva rakkaudesta ja valinnoista kuoleman ja surun läsnäollessa; se käy läpi sodan mentaalihistoriaa yhden naisen näkökulmasta.
Mäkelän elokuva kulkee hitaasti ja hillitysti, suuria tunnepurkauksia välttäen. Alussa tuntuu kuin elokuva ei oikein pääsisi käyntiin, mutta vähitellen kuohuntaa karttava tyyli kääntyy elokuvan voitoksi. Sitä rupeaa väkisinkin uskomaan, että kaiken karmeuden keskellä moni käyttäytyisi juuri Katrin tavoin: sivistyneen hiljaisesti. Vera Kiiskinen tekee hyvää työtä nuorena naisena, joka kohtaa menetyksensä itkemättä ja avoimesti surematta kuin karski suomalainen mies. Sota-ajan naisten kokemuksia on kirjattu kovin vähän. Talvion mukaan tämä johtuu siitä, että samaan aikaan kun miehet kertoivat sankaritarinoitaan, naiset hoitivat miesten vammoja ja hautoja, ikävöivät rakkaitaan vaieten eivätkä välttämättä koskaan osanneet tai pystyneet käsittelemään omaa tuskaansa. Elokuvissa lotat ja pikkusisaret on pelkistetty useimmiten upseerien ja saksalaisten heiloiksi ilman että heidän siviilielämästään tai tunteistaan on juurikaan puhuttu.
Elokuvan miesrooleista kiinnostavimmaksi nousee Kai Lehtisen näyttelemä Arvo, side silmillä sokkona runojaan lausuva ja viinaan menevä pohjoisen jätkä, joka lirkuttelemalla hoitajille peittää miehisen itsetuntonsa menetystä. Tarmo Ruubelin Eero on huoleton ja ujo, traagisen Arvon rinnalla persoonaton ja tylsällä tavalla korrekti. Mausteeksi ajankuvaansa Mäkelä on lisännyt muutamia sairaalan potilaille järjestettyjä musiikkitapahtumia; kohtalokkaiden tangojen tulkitsijana on Virve Rosti.
Pikkusisar on tasaisen varmalla otteella tehty elokuva ihmisen henkilökohtaisista menetyksistä ja toivosta, joka löytyy pohjattomalta tuntuvan surkeuden jälkeen. Kipinä, joka tekisi Mäkelän elokuvasta suuren elokuvan, jää kuitenkin puuttumaan. Ehkä kysymys on vain joistakin nyansseista, sillä tunnekuohujen välttäminen ja hidas tempo palvelevat aihetta ja valittua näkökulmaa. Mäkelä voi olla esikoisfiktiostaan ylpeä.
Teksti: Minna Karila