USA, 1998. Ohjaus: Barbet Schroeder. Käsikirjoitus: David Klass. Kuvaus: Luciano Tovoli. Leikkaus: Lee Percy. Tuotanto: Barbet Schroeder, Susan Hoffman, Gary Forster, Lee M.Rich. Pääosissa: Michael Keaton, Andy Garcia, Marcia Gay Harden, Brian Cox, Joseph Cross. Kesto: 101 min.
Barbet Schroeder on häärännyt elokuvien parissa koko ikänsä. Elokuvanteon hän oppi elokuvia katselemalla; ja jo 22-vuotiaana hän perusti Pariisiin oman elokuvayhtiön, joka tuotti mm. Eric Rohmerin, Jean-Luc Godardin ja Wim Wendersin elokuvia. Taustaa siis löytyy. Ranskassa lähinnä dokumentteja ohjannut Schroeder tuli kansaivälisesti tunnetummaksi vuonna 1987 tehdessään USA:ssa Barflyn, joka mukaili löyhästi kirjailija Charles Bukowskin alkoholinhuuruista elämää. Yhdysvaltoihin asettunut Schroeder on kussakin kuudessa jenkkituotannossaan osoittanut mieltymyksensä häiriintyneisiin henkilöhahmoihin. Ohjaajana Schroeder on ollut erittäin epätasainen.
Poliisit ovat esillä tämän viikon ensi-illoissa. Piinaavissa hetkissä päähenkilö on poliisi kuten Mulhollandin putouksessakin, mutta nämä kaksi moraalitarinaa eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Andy Garcia on Schroederin elokuvan oikeudentajuinen poliisi Frank Conner, jolla on leukemiaa sairastava pikkupoika. Ainoa keino pelastaa lapsen henki on löytää nopeasti luuytimen luovuttaja. Sellainen löytyy FBI:n arkistoista. Peter McCcabe-niminen mies sattuu kuitenkin olemaan paitsi äärimmäisen vaarallinen, myös poikkeuksellisen älykäs elinkautisvanki. McCabe suostuu luuytimen luovuttajaksi nerokas pakosuunnitelma takataskussaan.
Piinaavien hetkien lähtötilanne vaikuttaa lupaavalta. McCaben hurjan paon suunnittelu on jännittävä, kunnes hän sitten riuhtaisee itsensä irti leikkauspöydältä ja pääsee pakoon. Samalla jännitteet alkavat kuivua kokoon. Seuraa pyssyjen paukuttelua, räjähdyksiä ja takaa-ajoa pitkin sairaalakäytäviä, kattoja ja siltoja. Pakotarinan moraalinen selkäranka on liimattu kiinni Andy Garcian henkilöhahmoon, joka joutuu pähkäilemään yleisen edun ja henkilökohtaisten tunteidensa välillä. Jos karkuri tapetaan, luuydintä ei voida siirtää. Toisaalta psykopaatti vapaalla jalalla saattaa vaarantaa usemmankin ihmisen hengen. Poliisi-isä on siis tukalien moraalisten valintojen edessä.
Nykyohjaajilla tuntuu olevan tapana viitata Alfred Hitchcockiin elokuviensa innoittajana, mikä kielii mestariohjaajaan kohdistuvasta uuden arvostuksen aallosta. Hyvä niin. Piinaavien hetkien tapauksessa Hitchcockista ei kuitenkaan voida puhua edes samana päivänä. Myönnettäköön, että Schroeder on uutuudessaan antanut kuvien puhua sanoja enemmän. Ja onhan elokuvassa toki piinaavat hetkensä, joissa jännitteitä on kasattu hitaasti niin, että kamera vaanii psykopaattia ennakoiden tulevaa.
Mutta missä vika, kun hyvän ja pahan välinen taisto ei sytytä? Luulisin, että vastaus löytyy henkilöhahmoista. Vaarallisessa vuokralaisessa sietämätöntä asukkia näytellyt Michael Keaton on kyllä jälleen ihan uskottavasti pohjattoman paha. Ehkä siinä pulma, sillä niin häikäilemättömästä pahuudesta ei löydy ihmeempää hehkua. Ja kun vastassa on kaiken hyvyyden ruumiillistumaa tulkitseva Andy Garcia, kamppailusta ei kehity hetkauttavaa henkien taistoa, vaikka hyvä poliisi onkin pantu painimaan moraalisten dilemmojensa kanssa.
Teksti: Minna Karila