Ranska/USA 2000. Ohjaus: Lasse Hallstrom. Käsikirjoitus: Robert Nelson Jacobs, Joanne Harrisin romaanin pohjalta. Tuotanto: David Brown, Kit Golden. Kuvaus: Roger Pratt. Leikkaus: Andrew Mondshein. Pääosissa: Juliette Binoche, Alfred Molina, Judi Dench, Lena Olin, Johnny Depp, Carrie-Anne Moss, Peter Stormare, Leslie Caron. Kesto: 120 min.
Amerikkalaistunut ruotsalaisohjaaja Lasse Hallstrom on erikoistunut lämpöisiin ihmiskuvauksiin, joissa pääosassa ovat usein suljetun yhteisön vähäväkisimmät (Elämäni koirana, Gilbert Grape). Nyt Hallstrom on tarttunut Joanne Harrisin menestysromaaniin Pieni suklaapuoti (Chokolat 1999), jonka kohteena on pieni ranskalaiskaupunki ja erikoislaatuinen yksinhuoltajaäiti.
On vuosi 1959, ja syrjäinen Lansquenetin kaupunki vaalii uskonnollisen pysähtynyttä elämäntapaansa. Ihanteina ovat haluista pidättyminen, säännöllinen kirkossakäynti ja kaikkinainen vaatimattomuus, ja sääntöjä vahtii määrätietoinen kaupunginisä de Reynaud (Alfred Molina). Mutta kun pohjoistuuli tuo mukanaan salaperäisen muukalaisnaisen Viannen (Juliette Binoche), kaikki tietysti muuttuu.
Paitsi aviottoman Anouk-tyttären äiti, Vianne on omapäinen yksityisyrittäjä joka ei kirkonpenkkejä kuluta. Hän perustaa paikalle houkuttelevan suklaakaupan juuri paaston alla: pian alkavat kaupunkilaiset ravata ongelmineen puodissa, jossa suklaaihanuudet sulattavat sydämet ja aukaisevat kielenkannat. Äkäinen leskirouva Armande (Judi Dench) saa vihdoin tilaisuuden tutustua arkaan tyttärenpoikaansa, tasapainonsa menettänyt vaimo Josephine (Lena Olin) turvapaikan juoppomiehensä hakkaukselta ja ujo vanhapoika George (Arnaud Adam) rohkeutta lähestyä elämänsä rakkautta (Leslie Caron). Ja niin edelleen.
Pieni suklaapuoti on hyvää tarkoittava elokuva. Siinä on aimo annos lämpöä, tarkkanäköistä ihmistuntemusta ja nostalgista kaihoa. Mutta se vakuuttaa heikosti. Elokuva on rytmitetty hollywood-standardein suuren yleisön vastaanotettavaksi, mikä sopii mahdollisimman huonosti pienimuotoisen viipyilevään aiheeseen. Karikatyyreiksi jäävät henkilöt esitellään pikaisesti, heidän moninaisia ongelmiaan aletaan ratkoa välittömästi ja hups vaan, suklaa pelastaakin koko kaupungin. Mieleen tulee Melukylän lapset.
Hätäilevän rytmin ohessa teoksen suurin ongelma on kieli. Kun ranskalaisia ihmisiä esittävät näyttelijät - olkootpa kuinka hyviä tahansa - joutuvat solkkaamaan englantia "ranskalaisittain", lopputulos horjuu epäuskottavan ja koomisen välimaastossa. Asiaa eivät auta totaalisen ennalta-arvattava juoni ja naiivin romanttiset käänteet (seudulle saapuvat salaperäiset "jokirosvot" villeine juhlineen, yms).
Sitä paitsi aihe - aistimaailman muutosvoima suvaitsemattomassa yhteisössä - on käsitelty jo huomattavasti hienovireisemmin Gabriel Axelin mestariteoksessa Ranskalainen illallinen (1987). Siinä uskonnolliseen kylään saapuva keittäjätär tarjoaa vanhoille kurpille elämänsä pidot ja onnistuu avaamaan heidän silmänsä kauneudelle. Toisin kuin Hallstromin haaleassa keitoksessa, Axelin rauhallisessa elokuvassa pidoista muodostui odotettu huippukohta ja katharttinen elämys.
Juliette Binoche on joka tapauksessa ihana. Häneen on vanhemmiten tullut kypsää jämeryyttä, joka täydentää tyttömäistä suloutta oivallisesti. Vähintään yhtä hemaiseva on suklaasilmä Johnny Depp, joka esittää villiä ja vapaata jokirosvoa. Matrixista muistettava Carrie-Anne Moss näyttelee hyvin katkeroitunutta äitiä ja Alfred Molina hysterisoituvaa kaupunginjohtajaa. Herkullinen on tietysti myös Judi Dench äksynä vanhana leidinä, jota vaivaa diabetes.
Sama tauti uhkaa myös katsojaa tämän elokuvan äärellä; se on makea kuin marsipaanikoristeltu tryffeli, söötti kuin siirappireunainen piparkakkutalo. Suuhun jää tahmea olo.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: UIP