Ranska 2006. Ohjaus: Denis Dercourt. Käsikirjoitus: Denis Dercourt ja Jacques Sotty. Tuotanto: Michel Saint-Jean. Kuvaus: Jérôme Peyrebrune. Leikkaus: Francois Gédigier. Pääosissa: Déborah Francois, Catherine Frot, Pascal Greggory, Xavier de Guillebon, Christine Citti, Jacques Bonnaffé, Clotilde Mollet, Antoine Martynciow, Julie Richalet, Martine Chevallier. Kesto: 85 min.
Sanapari "ranskalainen taide-elokuva" saattaa tuoda mieleen varmalla maulla vaatetettujen vasemmistoälykköjen ironisen sanailun ja tukahdutetut tunteet, taustalla Chopin. Tämä voi olla ikävää. Mutta vaikka Denis Dercourtin uudella ohjauksella on uhkaavan taiteellinen nimi ja vaikka siinä sivutaan myös edellä mainittuja elementtejä, Pianistin sivunkääntäjä kiehtoo, lumoaa, saa jännittämään rystyset valkeiksi. Kyseessä on Ranskalaisdraama isolla R:llä – sekä harvinaisen älykäs ja hienovireinen trilleri.
10-vuotiaana teurastajan tytär Mélanie Prouvost (Julie Richalet) on määrätietoinen harrastajapianisti, joka ankarasti harjoittelemalla tähtää arvostetun konservatorion pääsykokeisiin. Isän huomauttaessa että toki soitto voi jatkua ilman konservatoriotakin tyttö sanoo ei: hänelle on oltava kaikki tai ei mitään. Kun tärkeä koe sitten menee pieleen, Mélanie loksauttaa pianonkannen lopullisesti kiinni, eikä kukaan aavista mitä hänen hyvin kammatun päänsä sisällä liikkuu. Ja siellähän liikkuu kosto.
Kymmenisen vuotta myöhemmin kauniiksi kehkeytynyt Mélanie (Déborah Francois) hakeutuu lahjojaan vähäisempiin toimistotöihin, ja kiero syy selviää vähitellen: pomon (Pascal Greggory) vaimo Ariane Fouchécourt (Catherine Frot) on maailmankuulu konserttipianisti, ja juuri häntä neito syyttää lapsuuden epäonnistumisestaan. Kohta pidättyväinen ja kaikin puolin moitteettomasti käyttäytyvä Mélanie pääsee vahtimaan Fouchécourtien Tristan-poikaa – ja lopulta kääntelemään emäntänsä nuottilehtiä. Herkkyyttä ja musikaalisuutta edellyttävä tehtävä on todellinen valta-asema, sillä se ratkaisee hermoheikon Arianen onnistumiset tai epäonnistumiset konserteissa. Hermoheikoksi miehestään riippuvaisen taiteilijattaren on tehnyt hämärä auto-onnettomuus…
Salaisuuksien ja kostojuonien verkko kiristyy, hitchcockmainen jännitys kasvaa vaivihkaa ja vääjäämättä. Kaikesta mihin kylmänrauhallinen Mélanie ulottaa vaikutuspiirinsä, tulee potentiaalinen uhkakuva. Täpötäysi konserttisali ei ole enää vain konserttisali vaan loistava areena nöyryytykselle, eikä uintia harrastavan pikku Tristanin (Antoine Martynciow) käyttämä uima-allaskaan ole enää vailla pelottavia mahdollisuuksia. Perfektionistisen Mélanien ajatuksia tai vaikuttimia ei kertaakaan valoteta suoraan; ne voi päätellä vain hänen järjestelmällisistä pelisiirroistaan, joiden pakkomielteisyys saa koko ajan vaarallisempia piirteitä.
Kuten mainittua, pinnan alla kuplivat ja usein kielletyt tunteet ovat ranskalaisen laatudraaman peruskauraa, ja usein niiden näyttämönä on käytetty juuri musiikkia. Sellaisissa elokuvissa kuin Tunteeton sydän (Un Coeur en hiver, 1992) ja Pianonopettaja (La Pianiste, 2001) instrumentin täydellinen hallinta sekä hivelevän kauniit sävellykset toisaalta peittivät ja toisaalta korostivat inhimillisen teatterin myrskyjä. Myös Pianistin sivunkääntäjässä musiikilla on olennainen osa; varsinkin sen räjähdysalttiit konserttikohtaukset on ladattu ääriään myöten täyteen.
Kaikki näyttelevät tarkasti, mutta erikoisen komea taidonnäyte elokuva on pääosaa esittävältä, vasta 19-vuotiaalta Déborah Francoiselta, joka taannoin vakuutti tyystin erilaisessa roolissa yhteiskunnallisessa belgialaisdraamassa Lapsi (2005). Jos nuorta Kate Winsletiä muistuttava Francoise oli siinä elämäniloa pursuileva teiniäiti, niin nyt hän onnistuu ilmentämään pimeitä tunteita kuten vihaa, kaunaa ja kateutta eleettömästi, vailla yhtään ylimääräistä koristetta. Kiitos hänen, ja ohjaaja Denis Dercourtin hiotun näkemyksen, sairaalloisesta sivunkääntäjästä muotoutuu yksi elokuvakankaan kylmäävimpiä naishahmoja.
Teksti: Tuuve Aro