Ruotsi-Kanada-Saksa, 1997. Ohjaus: Clive Smith. Käsikirjoitus: Catharina Stackelberg. Perustuu Astrid Lindgrenin romaaniin. Tuotanto: Waldemar Bergendahl. Suomenkielinen toteutus: Pekka Lehtosaari. Suomalaisina ääninä: Henni-Liisa Stam, Tuomas Oksanen, Henna Haverinen, Jarmo Koski, Heikki Määttänen, Ritva Valkama.
Ruotsalainen Astrid Lindgren kirjoittaa ihastuttavia lastensatuja. Hänen ihastuttavista kirjoistaan on tehty monia lähes yhtä ihastuttavia TV-näytelmiä, kuunnelmia ja elokuvia. Lindgrenin kuuluisin hahmo on Peppi Pitkätossu, joka nyt kirjailijan 90-vuotispäivän innoittamana palaa seikkailemaan ruotsalais-kanadalais-saksalaisessa animaatioelokuvassa.
1970-luvun alussa ruotsalaiset tekivät Pepistä TV-sarjan ja elokuvia, jotka nostattivat Suomessakin todellisen Peppi-buumin. Peppi-levyjä, -peruukkeja, -sukkia, -essuja ja muuta kamaa alettiin myydä kaupoissa. Jokatoisen pikkutytön ihanne oli pisamanaamainen, hölmösti pukeutuva ja lähes yhtä hölmösti käyttäytyvä lettipää. Pepin aina niin jännittävän arjen takaa puhuttin monista todellisista ja totisistakin asioista: isän ikävöinnistä, yksinäisyydestä, ystävyydestä, surusta ja ihmisten suvaitsemattomuudesta.
Yleensä olen aina vastustamassa vanhojen kunnon animaatioiden muuttamista näytelmäelokuviksi. Nyt olen vankkumattomasti sitä mieltä, ettei Pepistä ja kumppaneista olisi pitänyt tehdä animaatiohahmoja. Ei ainakaan tällä tavoin. 1970-luvulla Peppinä hurmannut Inger Nilsson on monien mielestä yhä se ainoa oikea Peppi. Niin minustakin. Tai sitten olen auttamattomasti lapsuuden nostalgian vangitsema.
Juonielementtien puolesta piirroselokuva on varsin uskollinen Lindgrenin kirjalle. Peppi Pitkätossun merikapteeni-isä seilailee meriä ja tyttö asuu Huvikummussa apinansa ja hevosensa kanssa. Hän tekee ruokaa, siivoaa, käy välillä kouluakin, leikkii Tommin ja Annikan kanssa ja yrittää selvitä tiukkapipoisesta tädistä, joka ei sulata yksin asuvaa lasta. Pepillä on ihkaoma logiikka, jota noudattamalla arki ei koskaan ole tylsää. Lisäksi hän sattuu olemaan maailman vahvin tyttö. Animaatiosta puuttuu kuitenkin Lindgrenin kynän taikoma hullunhauska ja hiukan anarkistinen henki. Tai henki yleensä. Nyt kankaalla nähdään vain sekavaa ja tekopirteää sähläystä. Lindgrenin Pepin suuhun kirjoittamat verbaaliset sutkautukset eivät elä, koska kaikki tapahtuu liiaksi koheltaen. Elokuva on myös oudosti valinnut painopisteekseen roistokaksikon ja Pepin kohtaamiset jättäen Pepin ystävyyden Tommin ja Annikan kanssa taka-alalle.