USA, 1998. Ohjaus: John Roberts. Käsikirjoitus: Laurie Craig. Kuvaus: Tony Pierce-Roberts. Leikkaus: Bruce Cannon. Tuotanto: Mark Gordon, Gary Levinsohn, Allison Lyon Segan. Pääosissa: Gena Rowlands, Tony Shalhoub, Cheech Marin, Bruce Davidson, Trini Alvarado Jay Mohr, Buddy Hackett, Hallie Kate Eisenberg.
Muutama viikko sitten ennätin lytätä elokuvat, jotka kantavat nimikettä koko perheen elokuva. Nyt voin ilahtuneesti todeta, että poikkeuksiakin löytyy nykyisin lähes säännönmukaiseen tylsyyteen vajonneesta formaatista. Paulie-papukaijan elämäntarina on nimittäin liikuttava, humoristinen ja kaunis satu pikkutytön ja puhuvan papukaijan rikkumattomasta ystävyydestä.
Venäjältä Amerikkaan muuttanut Misha työskentelee erään yliopiston talonmiehenä. Kellarista hän löytää papukaijan, joka istuu melankolisesti häkissään laulaen kappaletta Mariesta. Ihmisten läsnäollessa se ei päästä nokastaan kuin papukaijojen viserrystä. Pienellä painostuksella Misha saa linnun puhumaan ja kuuleekin sitten sen koko kirjavan elämäntarinan. Laulun Marie paljastuu änkyttäväksi pikkutytöksi, joka Paulien hellällä kannustuksella oppi lopulta puhumaan oikein. Puhuva papukaija tulkittiin Marien levottomaksi mielikuvitukseksi, joten hän joutui eroamaan sydänystävästään. Eron hetkellä Paulie lupasi vielä joskus etsiä Marien. Lupauksen pitäminen kuljettaa pientä papukaijaa suuren Amerikan ja mitä ihmeellisimpien seikkailujen halki.
Jay Mohr on antanut Paulielle ilmeikkään äänensä, josta kuvastuu sen eri elämänvaiheiden jättämät jäljet: rikollisilta omaksuttu jätkämäisyys, vanhan naisen opettama kohteliaisuus ja guatemalalaiselta show-mieheltä napatut latino-vivahteet. Dialogi on hauskaa ja nokkelaa, se on tasapainotettu viihdyttämään sekä vanhempia että nuorempia katsojia ilmanällöttävää laskelmointia. Tarinan tunnetuin kasvo Gena Rowlands tekee sielukkaan pikkuroolin näkönsä menettävänä hyväsydämisenä naisena. Muut henkilöhahmot ovat tyypiteltyjä, mutta saduissahan se on yhtä sallittua kuin puhuvat, ihmisiä älykkäämmät eläimet.
Spielbergin Dream Works -yhtiön tuottamassa Pauliessa on kaikki lumoavan sadun ainekset: mielikuvituksen ja todellisuuden saumatonta sekoittumista, elämänoppeja, iloja ja vastoinkäymisiä, haaveiden täyttymyksiä ja lupausten lunastuksia. Positiivista on ennen muuta se, että tarinalle annetaan aikaa tapahtua sen sijaan, että seikkailut kerrottaisiin sekoillen, kaahaten ja yhtenään törmäillen. Satua ei ole hukutettu erikoistehosteiden ja vauhdin alle. Itse asiassa elokuvan trikkikuvat Paulien lennosta suuren mantereen ylitse ovat yllättävän tökeröitä. Sen sijaan puhe on saatu näyttämään ja kuulostamaan niin aidonoloiselta, että papukaijasta on jalostunut todellinen luonnennäyttelijä.
90-luvun teknisesti virtuoosisin ja sisällöllisesti raikkain eläinelokuva on ehdottomasti tarina urheasta Babe-possusta. Pauliesta ei aivan ole Baben haastajaksi, mutta se yltää kyllä lastenelokuvien parhaimmistoon. Eläimet vetoavat hullunvarmasti kaikenikäisiin, kunhan jaksetaan uskoa myös tarinaan. Paulien tekijät ovat onneksi oivaltaneet, ettei hyvä satu synny pelkästä tekniikasta.
Teksti: Minna Karila