Ranska 2007. Ohjaus: Olivier Dahan. Käsikirjoitus: Isabelle Sobelman ja Olivier Dahan. Tuotanto: Alain Goldman, Catherine Morisse. Kuvaus: Tetsuo Nagata. Leikkaus: Richard Marizy. Pääosissa: Marion Cotillard, Sylvie Testud, Pascal Greggory, Marc Barbé, Emmanuelle Seigner, Jean- Paul Rouve, Clotilde Courau, Caroline Sihol, Gérard Depardieu, Manon Chevallier, Pauline Burlet. Kesto: 140 min.
Yhden aikamme kuuluisimmista laulujen tulkitsijoista, Edith Piafin (1915–1963), elämä on ehtinyt taipua useiksi näyttämösovituksiksi eikä ihme, niin periromanttinen ryysyistä rikkauksiin -tarina se on. Traagisilla mausteilla ja liian varhaisella kuolemalla kuorrutettuna. Elokuvan puolella Piafia on aiemmin käsitellyt Claude Lelouch lattealla draamallaan Edith ja Marcel (1983), ja nyt ohjaaja Olivier Dahan (Déjà mort) tekee rakastetulle ikonille kunniaa. Pariisin varpunen lehahtaa siivilleen ja kohottaa katsojankin mukaan – ainakin lähestulkoon koko pitkän kestonsa ajaksi. Päämäärätöntä poukkoiluakin matkaan mahtuu, mutta musiikin lisäksi hyvä syy katsoa tämä elokuva on loistelias Marion Cotillard.
Monien esiintyvien taiteilijoiden tapaan Piaf kasvoi köyhyydessä, ensin laulavan äitinsä kanssa kaduilla kerjäten ja tämän hylättyä huoratalon prostituoitujen hoivissa. Sairastelu ja väliaikainen sokeutuminen varjostavat pikku Edithin (Pauline Burlet) eloa, ja suurisydämisen ilolinnun Titinen (Emmanuelle Seigner) rakkaus jää taa, kun kiertolaisisä (Jean-Paul Roive) tempaa tytön mukaansa raskaaseen sirkuselämään. Parikymppinen Edith (Cotillard) onkin sitten jo juopotteleva katujen kasvatti, joka yhdessä ystävänsä ja tukijansa Momônen (Sylvie Testud) pitää elämää Pariisin pubeissa.
Vuoristoratamaisia vaiheita käydään läpi vanhan (siis 47-vuotiaan!) ja kuolemansairaan Edithin muistoina: eteenpäin hapuilevalla laulajantaipaleella ovat työntäneet managerit Louis Leplée (Gérerd Depardieu) ja Louis Barrier (Pascal Greggory) sekä "Pikku Varpusen" varsinainen oppi-isä, chanson-säveltäjä Raymond Asso (Marc Barbé). Heiltä kouliintumaton mutta karismaattinen kovanaama on omaksunut kuuluisat esiintyjänelkeensä; raaka elämänkoulu on kuitenkin tehnyt laulujen kipeistä sanoista totta. Edith Piaf menetti paljon, vanhempansa, lapsensa, parhaan ystävänsä, elämänsä miehen ja lopulta terveytensä. Musiikki jäi.
Dahanin elokuva rakentaa kuvaa huippulahjakkaasta mutta luonteeltaan mahdottomasta taiteilijasta, joka ei suostu kumartelemaan ketään, joka öykkäröi, oikuttelee ja kapinoi minkä kerkeää. Toisaalta viihdemaailman, tai samalla minkä tahansa rahamiesten pyörittämän koneiston, raadollisuus käy ilmi tavassa, jolla köyhän kapakkalaulajan kohtelu äkisti muuttuu maineen kasvettua käsittämättömiin mittoihin. Ainoa mies, jonka edessä kaikkea muuta kuin varpusmainen Piaf nöyrtyy ja kokee lyhyen hetken "ruusuista elämää" on hänen elämänsä suuri rakkaus, nyrkkeilyn maailmanmestari Marcel Cerdan (Jean-Pierre Martins): näiden kahden välinen kielletty onni onkin elokuvan koskettavin osuus.
Tuttu musiikki on dramatisoitu rytmittämään juonta kuvaavasti, paikoin turhankin arvattavasti. Kaikki Piafin kuuluisimmat kappaleet kuten La Vie en Rose, Pa-dam, Pa-dam ja Sous le ciel de Paris kuullaan esitettynä hänen omalla, ikimuistoisen tunnistettavalla äänellään, johon Marion Cotillard eläytyy imitaatiota ja huulisynkkaa syvemmällä palolla.
Harvoin näkee elokuvan lepäävän näin raskaasti yhden näyttelijän harteilla: ilman Cotillardin huikeaa pääosasuoritusta Pariisin varpunen olisi vain kelvollinen elämäkertadraama. Nehän tuppaavat kallistumaan luetteloinnin puoleen, ja varsinkin alkupuolella saamme nytkin seurata uskollisesti kuvitettua raporttia siitä missä Edith milloinkin on vaikuttanut ja miten mikäkin klassikkokipale on syntynyt. Pienet notkahdukset antaa elokuvalle mielihyvin anteeksi, niin täydellä sydämeenkäyvällä antaumuksella Cotillard haastavaan rooliinsa heittäytyy. Ja niin hämmästyttävä on näyttelijättären muodonmuutos nuoresta tyttösestä rivouksia raakkuvaksi reumaatikonräähkäksi: vaikea on uskoa hänen vastikään esiintyneen A Good Year -elokuvan hehkeänä ranskalaiskaunottarena!
Kun jylhä Non, je ne regrette rien sitten palkitsee epätasaisuudessaankin yltäkylläisen elokuvan päätteeksi, sen katsominen ei kaduta yhtään.
Teksti: Tuuve Aro