La Rafle, Ranska 2010. Käsikirjoitus ja ohjaus: Rose Bosch. Tuotanto: Alain Goldman. Kuvaus: David Ungaro. Leikkaus: Yan Malcor. Pääosissa: Jean Reno, Melanie Laurent, Hugo Leverdez, Gad Elmaleh, Mathieu ja Romain Di Concetto, Raphaëlle Agogué, Sylvie Testud. Kesto: 115 min.
Toisen maailmansodan juutalaisvainoja on käsitelty kirjallisuudessa ja elokuvissa runsain mitoin, mutta Rose Boschin tosipohjaisen draaman lähestymistapa on uusi. Elokuvasta tulikin kotimaassaan menestys ja polttava puheenaihe.
Ranska on perinteisesti nähty sodan uhrina, joka pakon edessä alistui Hitlerin tahtoon ja vastentahtoisesti luovutti juutalaisia pakkotyöhön. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa: Ranskan hallitus ja poliisi tekivät systemaattista ja laajamittaista yhteistyötä miehittäjien kanssa ja lähettivät tietoisesti kymmeniä tuhansia juutalaisia kaasutettaviksi – isoimmassa ratsiassa mukana myös yli neljä tuhatta lasta.
Ranskankielisen vastarintaliikkeen toimintaan olemme tutustuneet vaikkapa BBC:n sarjassa Maanalainen armeija ja sen loistavassa parodiassa Maanalainen armeija iskee jälleen, mutta yhteistoiminta on ymmärrettävästi ollut tabu. Rose Boschin sanoin tämä elokuva oli pakko tehdä, jotta eräs Ranskan sodanajan synkeimmistä tapahtumista tulisi päivänvaloon.
Tapahtumat kokenut Joseph Weismann pakeni pikkupoikana kokoamisleiriltä, muttei pystynyt tai uskaltanut kertoa kokemastaan, ennen kuin Auschwitzista selvinnyt Simone Weil sai hänet vihdoin julkisuuteen.
Pariisin vainotut kerrotaan pääosin lasten näkökulmasta. Vuonna 1942 Montmartren juutalaislapset on pantu pitämään takeissaan keltaista tähteä. Niin myös 11-vuotias veijari Jo Weismann (mainio Hugo Leverdez) tovereineen, mutta he eivät vielä osaa aavistaa tilanteen vakavuutta. Natsisotilaita on hauska pilkata, pelot ja puute peitetään perheen kesken karuun huumoriin.
Heinäkuun 16. päivänä Vichyn hallituksen ja pääministeri Pierre Lavalin siunauksella poliisi raastaa myös Weissmannit keskellä yötä kodistaan. 13 000 juutalaista kootaan pyöräilystadionille, missä piinaavat alkeelliset olot, helle ja sairaudet. Lääkäri David Sheinbaum (Jean Reno) saa mahdottomassa tilanteessa avukseen rivakan sairaanhoitajan Annette Monodin (Mélanie Laurent). Hoitaessaan kaksikko samalla sumplii ihmisille pakomahdollisuuksia ja seuraa lopulta vapaaehtoisesti uhreja kokoamisleirille.
Sheinbaumin ja Monodin urheus edustaa totuuden toista, virallisesti tunnettua puolta: tavalliset pariisilaiset auttoivat henkensä uhalla ystäviään ja naapureitaan niin, että monet pelastuivat.
Boschin elokuvan aihe on kiinnostava, näyttelijäntyö erinomaista ja ajankuva uskottava. Varsinkin alkupuolella sitä kuitenkin vaivaa tositapahtumiin perustuvien elokuvien helmasynti, ulkokohtainen luettelomaisuus. Kohtaukset näyttävät hetkittäin kuin sotakuvaston kliseearkusta kauhotuilta; repliikit tiivistävät yleispäteviä, laajoja kaaria, henkilöhahmot tuntuvat toimivan suuren kertomuksen sätkynukkeina.
Loppua kohden draama tiivistyy ja yksilöiden tarinat saavat tuulta siipiensä alle. Ihmisten itselleen ja toisilleen aiheuttaman katastrofin koko laajuus selviää päähenkilöille vähitellen, ja yhä vain se jaksaa järkyttää. Samalla elokuva panee miettimään omassa ajassamme meneillään olevia pienempiä ja suurempia hirveyksiä, jotka pyritään vaikenemaan kuoliaiksi.
Surusilmäinen veteraani Reno (Léon, 22 Bullets) tekee uhrautuvana lääkärinä koskettavaa työtä, samoin Laurent, joka nähtiin uhmaamassa natseja jo Quentin Tarantinon sotaryminässä Kunniattomat paskiaiset. Riepotellusta lapsijoukosta mieleen painuu vahvimmin pieni ymmällään oleva Nono-poika, jota kaksoset Mathieu ja Romain Di Concetto näyttelevät sydämeenkäyvästi.
Juostessaan tuhoamisleirille vievään karjavaunuun Nono huutaa riemusta, koska uskoo vihdoin tapaavansa äidin. Kohtaus tiivistää inhimillisyyden perusteet niin hyvässä kuin pahassa.
Teksti: Tuuve Aro