Future Film, 2011. Alkuperäinen valmistusvuosi 1961. Ohjaus Martin Ritt. Kuvaformaatti 16:9 Anamorphic Widescreen 1.66:1. Ääni DD 2.0 Stereo (englanti). Kesto 98 min.
Ohjaaja Martin Rittin (1914 – 1990) elokuva Pariisin rytmiä on ihanan ilotteleva ja sopivasti vakava musiikki- ja rakkausdraama. DVD-kannen sekä alkutekstien mukaan päärooleja tähdittävät Paul Newman, Sidney Poitier, Joanne Woodward sekä Louis Armstrong. Itse lisäisin tähän tähtikaartiin vielä Diahann Carrollin, joka – ainakin tänä päivänä katsottuna – on muiden kanssa ihan tasavertainen.
Vuonna 1961 ilmestynyt Pariisin rytmiä kertoo kahdesta muusikosta Ram Bowenista (Newman) ja Eddie Cookista (Poitier), jotka ovat tulleet Pariisin soittamaan musiikkia. Ram tahtoo tulla tunnetuksi ja yrittää säveltää jazzkappaletta Paris Blues. Eddie puolestaan on paennut kotikulmillaan Yhdysvalloissa rehottavaa rasismia. Miehet soittavat samassa jazzbändissä eräässä yökerhossa, jossa ihmiset käyvät kuuntelemassa tuolloin hyvin suosittua jazzia ja tanssimassa (mikä mahtava tanssityyli) yöt läpeensä. Kaksi amerikkalaisturistia Lillian (Woodward) ja Connie (Carroll) sekoittavat kuitenkin miesten päät, vaikka kenenkään alkuperäinen suunnitelma ei tainnut olla rakastua. Mutta mikäpä olisi romanttisempi paikka romanssille kuin Pariisi? Ram ja Eddie joutuvat molemmat pohtimaan, kumpi voittaa: rakkaus vai Pariisin rytmit.
Tämä mustavalkoinen elokuva on hieno kuvaus Pariisista, joka tuntuu olevan jazzmuusikoiden turvapaikka. Rasismi ei vielä ole rantautunut kaupunkiin, vaan musta mies saa soittaa vapaasti klubeilla siinä missä valkoinenkin. Tunnelma Pariisissa on vapautunut ja sitä elokuvan Ram ja Eddie tuntuvat juuri hakevan: vapautta. Lillianin ja Connien saapuessa kaupunkiin esitellään katsojallekin Pariisia, tosin Eiffel-torni näkyy vain aivan pikaisesti. Eddie ja Connie kävelevät ympäriinsä ja keskustelevat myös vakavista asioista. Eddie tahtoisi unohtaa koko rasismin, mutta Connie uskoo muutokseen kotona vallitseviin asenteisiin eikä pakeneminen ole oikea ratkaisu.
Lillianin ja Ramin suhde on hieman kinkkinen, sillä mies ei alun perin ollut kiinnostunut Lillianista, vaan Conniesta. Pikku hiljaa hän alkaa kuitenkin kiintyä vaaleaan naiseen, jolla pian onkin jo avain miehen asuntoon. Romanssin molemmat osapuolet ovat vahvoja persoonia, jotka sanovat, mitä ajattelevat.
Mahtavan lisän pääkaartin ohella elokuvaan tuo Ramin ja Eddien taustabändi. Rumpali Mustahcio (Moustache) muhkeine viiksineen on hauskaa seurattava: hän eläytyy musiikkiin välillä ihan täysillä ja toisinaan tuntuu nukahtavan paikalleen. Mustalaiskitaristi Gypsy (Serge Reggiani) edustaa musiikin ”huonoa” puolta, sillä hän on narkomaani eikä Ramin saarnat tehoa häneen, vaikka kitaransoitto on alkanut kärsiä. Elokuvan, joka on erinomainen ilman tätäkin, kruunaa Louis Armstrongin esittämän trumpetisti Wild Man Mooren jammailusessio Ramin ja Eddien sekä heidän bändinsä kanssa. Moore nauraa soiton ohessa niin paljon, että on ihme, ellei katsojaa ala itseäänkin naurattaa. Kohtaus on todellinen helmi!
Pariisin rytmiä on kokonaisuudessaan mahtava elokuva. Se yhdistelee hienosti musiikkia, jonka elokuvaan on tehnyt jazztaituri Duke Ellington, ja rakkaustarinaa olematta siirappinen. Hahmoja kehitellään taidokkaasti ja kaikkien neljän päähahmon ajatuksia esitellään niin, että heidän persoonansa tulevat hyvin esiin. Taustalla näkyvä Pariisi on ihanaa katseltavaa ja luo taiteellisen (ja romanttisen) taustan tapahtumille. Mahtavaa, että leffa julkaistiin dvd:llä, sillä tällainen pieni mestariteos ei saisi jäädä unholaan.
DVD:llä ei ole ekstroja.
Leffa: * * * * *
Ekstrat: -