Ranska 1997. Ohjaus: Mathieu Kassovitz. Käsikirjoitus: Mathieu Kassovitz ja Nicolas Boukhrief. Tuotanto: Christophe Rossignon. Kuvaus: Pierre Aim. Leikkaus: Mathieu Kassovitz ja Yannick Kergoat. Pääosissa: Michel Serrault, Mathieu Kassovitz, Mehdi Benoufa, Robert Gendreu, Daniele Lebrun, Francois Levantal. Kesto: 130 min.
Viha -elokuvallaan palkintoraadit sulattanut Mathieu Kassovitz jatkaa säälimätöntä tutkimusretkeään väkivallan ytimeen. Palkkamurhaaja(t), josta hän yhdessä Nicolas Boukhriefin kanssa työsti jo aikaisemmin lyhytelokuvaversion, tarjoaa jäätävän kuvan nyky-Ranskan urbaanissa arvotyhjiössä kelluvista nuorista väliinputoajista. Kuva on ahdistavuudessaan niin uskottava, että paha maku jää suuhun pitkäksi aikaa.
Herra Wagner (Serrault) on 70-vuotias tappamisen ammattilainen, joka neljänkymmenen vuoden uran jälkeen haluaa siirtää taitonsa uudelle sukupolvelle. 25-vuotias työtön Max (itse Kassovitz) saa epävarmaan elämäänsä viimein tarkoituksen ryhtyessään päälle päin kultivoituneen herrasmiehen apuriksi: alkukankeuksien jälkeen tappamisesta tulee jännittävä ja rahakas elämäntapa, johon mistään tietämätön äitikin voi olla tyytyväinen. Miesten roolit alkavat pian vaihtua, kun vanhuuden syömä ja höpsähtävä oppi-isä joutuu turvautumaan nuoren miehen voimaan.
Mustanpuhuvaa ironiaa on tavassa, jolla vanha Wagner esittelee isiltä perimäänsä ammattia hartaudella kuin kahvimainoksissa ikään: hän on todellinen käsityöläinen, joka kunnioittaa perinteitä ja tiettyä työetiikkaa - tämä tarjoaa myös itsensä hukanneelle Maxille ensimmäisen mahdollisuuden nähdä tekemisissään jokin eettinen linja tai säännöstö. Jos tappaminen on Maxille myös päänvaivaa tuottava moraalinen valinta, ei se ole sitä enää nuorelle Mehdille (Benoufa), joka sattumien oikusta päätyy jatkamaan hommissa Maxin jälkeen. Mehdi on taas jo astetta paatuneempi, niin syvällisesti televisioväkivallan, tietokonepelien ja kylmän sosiaalisen ympäristön turruttama, että raja keppostelevan koululaisen ja kylmäverisen tappajan välillä on hiuksenhieno.
Kassovitz käyttää sopivan säästeliäästi erilaisia taiteellisia tyylikeinoja merkkeinä henkilöiden moraalisista kehityskuluista ja tapahtumien syy-seuraus-suhteista. Ensimmäisen murhan jälkeen näemme Maxin jäävän veriryöpyn alle ja tutun vihtahännän vilahtavan Wagnerin takinliepeen alta. Max on nyt valinnut tiensä ja myynyt sielunsa, eikä paluuta entiseen ole. Myös monenkirjavat TV-fragmentit jaksottavat elokuvaa mainosten, visailujen ja MTV-maailman kakofoniana, luoden raadollisia rinnastuksia oikean ja keinotodellisuuksien välille. Verityön uhrin koristessa kuolintuskissaan Max tuijottaa pirteän älyvapaata tietovisailua, Nike-mainoksen "Just Do It" -slogan saa uusia merkityksiä ja värikkäässa tilannekomediapätkässä kolme iloista veikkoa raiskaa ja tappaa tyttökaverinsa.
Tällainen musiikkivideomaisuus tuo väistämättä mieleen Oliver Stonen sarjamurhahurjastelun Syntyneet tappajiksi, jonka paljon mainostettu yhteiskuntakritiikki jäi kuitenkin näennäiseksi visuaalisen ilotulituksen muuttaessa murhailun jotenkin cooliksi - näin ei pääse käymään Palkkamurhaajissa, jossa tappaminen ja sen mahdollistava henkinen kuolema on kuvattu paljaasti ja vailla romantiikkaa. Toisin kuin Stonen elokuvassa, päähenkilöihin ei halua eikä voi samastua, niin vastenmielisenä heidän kaoottinen todellisuutensa näyttäytyy. Ja ennen kaikkea, Kassovitzin henkilöt eivät ole syntyneet tappajiksi; erilaiset tapahtumakulut, yhteiskunnalliset rakenteet sekä henkilökohtaiset valinnat ovat heidät siihen ajaneet.
Palkkamurhaaja(t) on thrillerin, ihmissuhdekuvauksen ja yhteiskunta-analyysin aineksia väkevästi yhdistävä draama sekä sukupolvielokuva, joka pakottaa katsojan tiukasti tapahtumien keskelle paikoittaisista inhonväreistä huolimatta. Kassovitz hoitaa käsikirjoituksen ja ohjauksen ohessa toisen pääosan vakuuttavan pienieleisesti. Vanha konkari Michel Serrault tekee hienostunutta työtä dementoituvana herra Wagnerina, joka niin raviradalla kuin muussakin elämässä "panostaa häviäjiin". Ja lupaavan debyytin valkokankaalla tekee 15-vuotias Mehdi Benoufa: hänen traagisessa hahmossaan tiivistyy koko elokuvan lohduttoman pessimistinen näkemys nykyihmisen henkisestä kadotuksesta.
Teksti: Tuuve Aro