Suomi 2005. Ohjaus: Veikko Aaltonen. Käsikirjoitus: Aaltonen, Heikki Partanen. Tuotanto: HT Partanen. Kuvaus: Marita Hällfors. Leikkaus: Kimmo Kohtamäki. Pääosissa: teologian maisteri Riikka Wikström, Kallion srk:n kirkkoherra Esa Siljamäki, Kallion srk:n I kappalainen Seppo Mäkelä, Kallion srk:n II kappalainen Heikki Sippola, seurakuntapastori Riitta Männistö, seurakuntapastori Eeva-Liisa Hurmerinta. Kesto: 92 min.
Maallistuminen on määrittänyt suomalaista yhteiskuntaa jo pitkään. Valtiokirkon asema rivikansalaisen elämässä on pienentynyt pienentymistään, mikä on näkynyt mm. kirkosta eronneiden määrän kasvuna. Evankelisluterilainen seurakunta on ollut aktiivisesti läsnä vain kolmessa ihmiselämän kääntökohdassa: kasteessa, kirkkohäissä ja hautajaisissa. Mitä muuta kirkon seinien sisäpuolella tapahtuu ja onko sillä ylipäätään enää annettavaa 2000-luvun suomalaiselle?
Elokuvantekijä Veikko Aaltosen uusi dokumentti tarjoaa harvinaisen mahdollisuuden kurkistaa kirkon arkeen. Samalla tarkastelun kohteeksi nousee yksi maamme haastavimmista seurakunnista, Helsingin Kallio.
Paimenet on jo nimensäkin puolesta muotokuva papeista. Pääosissa ovat pappisvihkimystään odottava nuori teologian maisteri Riikka Wikström, Kallion srk:n kirkkoherra Esa Siljamäki sekä seurakunnan kokeneet kappalaiset Seppo Mäkelä ja Heikki Sippola. Haastattelujen, henkilökohtaisten tilitysten ja kirkon arjessa läsnäolon myötä Aaltonen luonnostelee oman näkemyksensä luterilaisista hengenmiehistä ja -naisista yhä vaikeammaksi käyvien sosiaalisten ongelmien keskellä.
Kirkon tehtävä on puhua jumalasta, mutta miten säilyttää uskonsa aikana, jolloin ahneus ja piittaamattomuus johtavat vähäosaiset yhä kroonisempaan syrjäytymiseen ja yksinäisyyteen? Tähän tarkasteluun Kallio on kuin onkin erinomainen valinta työläiskaupunginosa-luonteensa takia. Juuri Kalliossa on aikoinaan ensimmäisenä alkanut mm. setlementtiliikkeen ja Pelastusarmeijan toiminta. Työttömien, opiskelijoiden, vähäväkisten ja syrjäytyneiden Kallio on jatkuvassa muutosliikkeessä, mikä heittää sielunpaimenille raskaan haasteen. Miten kohdata ihminen tässä ajassa?
Aaltosen elokuva rakentuu ihmisen elämänkaarelle. Kirkollisia toimituksia havainnoidaan kasteesta aina siunaustilaisuuteen asti. Nuoren hääparin kanssa keskustellaan ennen vihkimistä. Ehtoollista vietetään kirkon alttarin lisäksi myös yksinäisen vanhuksen asunnon hiljaisuudessa. Nuoren naisteologin matka pappisvihkimykseen huipentuu kevään aikana ensimmäiseen saarnaan ja onnenkyyneliin. Dokumentin intiimi lähestymistapa on henkilökohtaisimpien hetkien taltioijana suorastaan tirkistelevä, mutta yhtäkaikki tarpeellinen ja ajatuksiaherättävä. On herättävää huomata, miten (huonosti) ihmiset tänä päivänä voivat. Herättävää ja jopa sydäntäsärkevää.
Dokumentin 'paimenet' ovat ilahduttavalla tavalla erilaisia. Eri ikäpolvien äänenpainot ja yksilölliset uskonprosessit valottuvat mielenkiintoisesti. Nuoren teologin ehdottomuus vertautuu iäkkään kirkkoherran harkitsevaan viisauteen, kotikäyntejä tekevä kappalainen puolestaan on tottunut näkemään ihmisen paljaimmillaan. Viinaan sortuneelle seurakuntalaiselleen hän realistina toteaa, miten jokaisella on aina uusi mahdollisuus ja oikeus aloittaa seuraava päivä puhtaalta pöydältä.
Yhdestä asiasta Kallion kirkon graniittiseinien sisäpuolella ollaan erityisen huolestuneita. Seurakunta on silmiinpistävästi vanhempien ihmisten (80 % seurakuntalaisista on yksineläjiä) kohtaamispaikka, nuoria sen toiminnassa ei juuri näy. Ongelma on ylipäätään vakava kohtalon kysymys luterilaiselle kirkolle – ilman nuoria ei ole myöskään tulevaisuutta. Miten sitten tavoittaa uusi sukupolvi; siihen kysymykseen dokumentin paimenet eivät osaa vastata. Usko kun on lopulta aina yksilöllinen 'uskon asia', jota ei voi vaihtuvilla trendeillä ja suhdanteilla tuotteistaa.
Teksti: Outi Heiskanen
Kuva: FS Film