USA/Iso-Britannia 2004. Ohjaus: Joel Schumacher. Käsikirjoitus: Andrew Lloyd Webber ja Joel Schumacher Lloyd Webberin samannimisen, Gaston Leroux'n romaaniin perustuvan näyttämömusikaalin pohjalta. Tuotanto: Andrew Lloyd Webber. Kuvaus: John Mathieson. Leikkaus: Terry Rawlings. Pääosissa: Gerard butler, Emmy Rossum, Patrick Wilson, Miranda Richardson, Minnie Driver, Ciarán Hinds, Simon Callow, Jennifer Ellison. Kesto: 143 min.
Montako melodiaa tarvitaan hittimusikaaliin? Andrew Lloyd Webberin menestyksekkään Oopperan kummituksen perusteella noin viisi. Niitä varioimalla pärjääkin sitten mainiosti reilut pari tuntia. Nimikappale, Music of the Night, All I Ask of You, Angel of Music, Think of Me... Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummitus on ollut huikea nonstop-menestys Lontoon ensi-illastaan lokakuussa 1986 lähtien, eikä loppua ole näkyvissä. Nyt, 18 vuotta myöhemmin, on musikaalin elokuvasovituksen vuoro.
Pari varoituksen sanaa lienee paikallaan. Jos et pidä Lloyd Webberin mahtipontisesta musiikkimaailmasta tai jos vuorosanojen laulaminen yksinkertaisesti vain ottaa päähän, on tämän leffan kohdalla parempi jäädä kotiin. Jos aateloidun musikaalimaestron popklassismi taas on sinun makuusi, kannattaa Joel Schumacherin ohjaama filmiversio ehdottomasti nähdä suurelta kankaalta - kaikista puutteistaankin huolimatta.
Gaston Leroux'n samannimiseen romaaniin perustuvan musikaalin juoni tulvehtii goottiromantiikkaa. Pariisin ooppera saa uudet omistajat, joiden myötävaikutuksella La Carlotta -nimisen diivan (hupaisa Minnie Driver) johtama esiintyjäkaarti toivoo yltävänsä huikeaan menestykseen. Oopperapalatsin kätköissä lymyilevällä kummituksella (Gerard Butler) on toiset suunnitelmat. Kasvonsa maskilla puoliksi peittävä muukalainen uhkailee vakavilla seuraamuksilla, ellei seurue nosta tähdekseen nuorta kuorolaista, Christineä (Emmy Rossum). Rusoposkinen orpotyttö on oppinut laulamaan enkelimäisesti juuri kyseisen varjojen valtiaan opastuksella. Kaiken kukkuraksi kummitus on rakastunut nuoreen suojattiinsa. Menestyksen myötä Christine tapaa uudelleen lapsuuden leikkikumppaninsa Raoulin (Patrick Wilson), rikkaan varakreivin, joka pian yltyy kosimaan tyttöä. Mustasukkainen kummitus ei kuitenkaan katso nuoren parin lemmenleikkiä hyvällä vaan ryhtyy kiivaaseen vastaiskuun, jolla on arvaamattomat seuraukset.
Oopperan kummitus alkaa lupaavasti. Mustavalkoinen prologi, jossa palataan vanhaan, autioituneeseen oopperataloon herättää menneisyyden värikkääseen eloon kirjaimellisesti kerros kerrokselta. Vuosikymmenien pölyt puhaltuvat pois takauman ladatessa musikaali-intron volyymit kaakkoon. Tuokion verran ilmassa leijuu lupaus lähes moulinrougemaisesta taiasta - mutta valitettavasti vain hetkisen. Komean aloituksen jälkeen Schumacher tyytyy toistamaan valkokankaalla pelkkiä kolhoja, näyttämöllisiä ratkaisuja.
Minne katosi mielikuvitus? Materiaali antaisi sille kerrassaan vapaat kädet. Lopputuloksen ei tarvitsisi pitäytyä pelkkien pahvisten kulissien ja asetelmallisen kitschin äärellä. Missä on kameran koreografia? Dynaamisuuden sijaan saamme todistaa pelkkää pauhaavaa patsastelua.
Se, mikä näyttämöllä toimii, ei päde elokuvassa; se, jos mikä, on havaittu jo moneen kertaan. Jos olet nähnyt Oopperan kummituksen livenä mutta liian kaukaa teatterin piippuhyllyltä, voit elokuvasta tarkistaa kaiken, mikä jäi ensi kerralla näkemättä. Schumacherin toteutus tarjoaa eturivin paikat näyttämöversioon.
Oopperan kummitus -elokuvan parasta antia ovat sen kaksi karismaattista päätähteä, omat osuutensa itse laulavat Gerard Butler ja Emmy Rossum. Kummitusta, traumaista mutta melodista neroa, esittävä Butler huokuu kiistatonta animaalista magnetismia. Butlerin Kummitus on viettelijä, langennut enkeli, joka on tottunut saamaan haluamansa ilman mutinoita. 18-vuotiaan Rossumin Christine ei tyydy pelkkään neitseelliseen sinisilmäisyyteen, vaan hänestä löytyy kummituksen käsivarsilla myös kerrassaan herkullista hekumaa. Juuri Butlerin ja Rossumin keskinäinen kemia tekee elokuvasta mielenkiintoisen; eikö koko tarinassa ole lopulta kysymys nuoren naisen mahdottomasta valinnasta kahden äärimmäisyyden, kunniallisen siveyden ja pidäkkeettömän aisti-ilon, välillä? Tätä ikiaikaista dikotomiaa Lloyd Webberin tuoliinnaulaavat, tenhoavat melodiat alleviivaavat paremmin kuin hyvin.
Teksti: Outi Heiskanen
Kuva: Sandrew Metronome