Ranska 2002. Ohjaus: Nicolas Philibert. Tuotanto: Gilles Sandoz. Kuvaus: Laurent Didier, Katell Djian, Hugues Gemignani ja Nicolas Philibert. Leikkaus: Nicolas Philibert. Pääosissa: Georges Lopez, JoJo, Alizé, Olivier, Julien, Axel, Letitia, Johann, Laura, Guillaube, Jessie. Kesto: 104 min.
Hyvä dokumenttielokuva kertoo tuoreesti jotakin olennaista maailmastamme, herättää sekä tunteita että ajatuksia. Juuri näin tekee Nicolas Philibertin erikoislaatuinen elokuva, joka seuraa pikkuruisen kyläkoulun arkea Ranskan maaseudulla. Hauskan suomenkielisen nimen Nytpä tahdon olla mä saanut pieni helmi avasi taannoisen DocPoint-festivaalin lastenelokuvien sarjan. Palkitusta elokuvasta on tullut todellinen yllätysmenestys ympäri Eurooppaa, eikä syyttä: harvoin näkee näin kirkasta ja näkemyksellistä dokumentointia.
Ankarasta talvesta heräävään kesään kulkevan elokuvan pääosassa ovat Saint-Etienne Sur Ussonissa koulua käyvät 4-11-vuotiaat lapset sekä heidän työlleen omistautunut veteraaniopettajansa Georges Lopez. Ohjaaja-kuvaaja-leikkaaja Philibert toimii kameraryhmineen tarkkanäköisenä sivustaseuraajana, joka ei puutu tapahtumiin vaan ainoastaan tallentaa kouluelämän pieniä iloja ja tragedioita. Vain Lopezin lyhyt haastattelu tuo filmiryhmän hetkeksi mukaan dialogiin, silloinkin näkymättömissä.
Elokuvan lapset ovat aivan vastustamattomia. He näyttävät unohtavan vierellä surraavan kameran täydellisesti, ja puuhailevat, itkevät, nauravat, leikkivät ja oppivat uutta täysin rinnoin. Vaikka oppiminen tuottaakin ongelmia. Sanaluokat saattavat olla ylitsepääsemättömän hankalia, ja mieluummin kuin pänttäisi laskentoa 6-vuotias veijari JoJo juoksisi kuraisella pihamaalla. 11-vuotiaalla Nathaliella on pahoja sosiaalisia vaikeuksia, joita opettaja pui myös hänen huolestuneen äitinsä kanssa, eikä samanikäinen Olivierkaan ole vailla ongelmia: isä on vakavasti sairaana, ja herkkä poika purkaa ahdistustaan tappelemalla.
Näihin lapsiin ja heidän kohtaloihinsa kiintyy välittömästi. On viehättävää seurata opettajan kärsivällisiä yrityksiä paukuttaa vilkkaiden oppilaiden päähän uutta tietoa - hetkittäin hänen tyyni perusteellisuutensa tuntuu jopa yliampuvalta, onhan kyse kuitenkin pikkulapsista joilta ei voi odottaa ihmeitä. Komiikkaa syntyy opettajan selän takana tapahtuvista pienistä kommelluksista, pitkästyneistä haukotuksista ja paljonpuhuvista ilmeistä. Herkullinen on myös kohtaus, jossa matikanläksyihinsä tuskastuneen pojan koko suku kokoontuu näyttämään miten yhtälö pitäisi ratkaista - eikä kukaan lopulta osaa.
Elokuvan miljöö on köyhää ja äärimmäisen ankeaa syrjäseutua, mikä antaa sille omalaatuisen, surumielisen lisävärin. Kouluun huristellaan pitkin hoitamattomia mutateitä halki harmaan tuulisen seudun, missä sinnikkäät emännät paimentavat ja lypsävät lehmiään. Pikkukoulu näyttäytyy jonkinlaisena vanhan, pysähtyneen ajan viimeisenä linnakkeena, joka sekin uhkaa pian sortua. Lasten ja opettajan jaettu kriisi ja käännekohta liittyy haikeisiin jäähyväisiin: pidetty Lopez on jäämässä eläkkeelle 30 vuoden jälkeen, ja kesän myötä lasten pitää jättää tuttu koulu, osan siirtyä suurelle pelottavalle yläasteelle.
Nytpä tahdon olla mä osuu hämmästyttävällä tavalla ihmisyyden ytimeen. Se näyttää kauniisti ja paikoin suorastaan sydäntä riipaisevasti, miten suuret asiat löytyvät pienistä ja miten elämän kaikkein merkityksellisimmät hetket, niin hyvässä kuin pahassa, liittyvät uuden oppimiseen, lapsuuteen.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Cinema Mondo