USA 2009. Ohjaus: Rob Marshall. Käsikirjoitus: Michael Tolkin ja Anthony Minghella – Arthur Kopitin ja Maury Yestonin samannimisen Broadway-musikaalin pohjalta. Tuotanto: John DeLuca, Rob Marshall, Marc Platt, Harvey Weinstein. Kuvaus: Dion Beebe. Leikkaus: Claire Simpson, Wyatt Smith. Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Penelope Cruz, Marion Cotillard, Judi Dench, Kate Hudson, Fergie, Nicole Kidman, Sophia Loren. Kesto: 118 min.
Vuonna 1963 italialaismestari Federico Fellini ohjasi elokuvan 8 ½, joka on toistuvasti päätynyt filmihullujen kaikkien aikojen suosikkilistoille. Marcello Mastroianni on Fellinin alter ego, Guido, rakastettu elokuvaohjaaja, joka on aloittamassa uutta produktiotaan ristiriitaisin tuntein. Guidolla ei edes kuvausten aattona ole harmainta aavistusta, mistä tulevassa teoksessa on kysymys.
Rob Marshallin ohjaama Nine (2009) versioi Fellinin valmiista timantista onton valkokangasmusikaalin. Marshallia tai käsikirjoituskaksikko Michael Tolkinia ja Anthony Minghellaa ei pidä syyttää epäonnisesta lajityyppivalinnasta. Nine pohjautuu valmiiseen Broadway-show'hun, joka sai ensi-iltansa vuonna 1982.
Daniel Day-Lewis esittää Guido Continia, Mastroiannin ruumillistamaa "filmifelliniä", joka voi pahoin tuottajan, työtovereiden ja liian monien naisten vaatimusten keskellä. Guido pakenee kasvavia paineita ja odotuksia mutta turhaan: menneisyys ja nykyisyys tavoittavat miehen, minne ikinä tämä matkaakin.
Nine on kauniiden naisten katolinen kavalkadi: äiti (Sophia Loren) ja vaimo (Marion Cotillard) ovat Guidon elämän puhtaat neitsyet, rakastajatar (Penelope Cruz), lapsuuden eroottinen fantasia Saraghina (Black Eyed Peas -yhtyeen Fergie) ja Voguen toimittaja (Kate Hudson) taas raflaavaa huoraosastoa. Nicole Kidman tekee cameon Guidon muusana, palvottuna elokuvatähtenä.
Nine ei ole ensimmäinen Fellini-musikaali, mutta sitä seuratessa sen toivoo kyllä olevan viimeinen. Miksi ylipäätään näpelöidä mestariteosta? Syy piilee aikaisemmassa onnistumisessa. Cabirian yöt (le notti di Cabiria, 1957) kääntyi hienosti Broadwayn kielelle Neil Simonin ja kumppaneiden kynäilemänä Sweet Charitynä, josta Bob Fosse ohjasi yhtä hyvän elokuvan vuonna 1969.
Fellinin elokuvissa on aitoa mehukkuutta ja musiikillisuutta, joka inspiroi yhä edelleen. Ei siis ihme, jos musikaalintekijät tunnistavat moisissa runsaudensarvissa aineksia myös omiin visioihinsa. Koska vertailua ei voi välttää, viisaan olisi ymmärrettävä lainata vain vähän. Marshallin Nine ei ole ottanut varoitusta onkeensa, sillä lopputulos on härskin ryöstökalastuksen synnyttämää elotonta poseerausta.
Nine muistuttaa erehdyttävästi vuoden 2002 Oscar-voittajaa Chicagoa, mikä johtuu ohjaaja Marshallista, miehestä molempien musikaalien takana. Jo Chicago oli kumman hengetön, spektaakkelinumeroiltaan irrallinen glitter-revyy, joka ei kyennyt häivyttämään keinotekoista kulissimaisuuttaan katsojan mielestä.
Uutuusmusikaali on vielä edeltäjäänsäkin innottomampi ja latteampi luomus, joka tuhlaa nimekkäiden esiintyjiensä energian tyhjänpäiväisiin musiikkinumeroihin. Musikaali, josta ei jää mieleen ainuttakaan mukaansatempaavaa sävelmää, on hukkaanheitetty tilaisuus.
Brittitähti Daniel Day-Lewis on täysin väärässä roolissa Ninen keskushenkilönä. Siinä missä Mastroiannin Guido kamppaili unohtumattomasti luomisvoimansa tyrehtymisen kanssa, Day-Lewisin italoaksentilla replikoiva lurjus vaikuttaa vain ja ainoastaan burn outista kärsivältä playboylta.
Jos rakastat Fellinin elokuvia, vältä Marshallin tekelettä kuin myrkkyä. Vaikka et tuntisikaan Fellinin tuotantoa, pysy silti kaukana.
Teksti: Outi Heiskanen