Myyttiset merenneidot, vetten haltiat ja viheliäät viettelijättäret

Vesien naispuoliset myyttiset hahmot ovat kiehtoneet ihmismieltä, taiteilijoita ja kirjailijoita kautta aikojen. Aivan kuten vesi elementtinä, myös noihin vetten neitoihin on liitetty veden kaksijakoinen luonne: vesi on toisaalta raikas, puhdistava, kaunis elementti – toisaalta taas pelottava, luotaantyöntävä ja kuolettava. Sama kaksijakoisuus pätee myös merenneitoihin ja muihin vetten haltioihin. Aivan kuten haltiat, myös merenneidot voivat olla luonteeltaan varsin katalia kaunottaria.

Myös suomalaisessa mytologiassa on tavattu vedenneitoja, jotka ovat muistuttaneet suuresti ihmistä. Kiehtovat myytit meren- ja vedenneidoista kulkevat edelleen kansantarustossa, elokuvissa, taiteessa ja kirjallisuudessa.

Merenneidot – kauniit ja turhamaiset

On kerrottu, että merimiehet uskoivat nähneensä merenneitoja, vaikka kyseessä oli merten leppoiset nisäkkäät: ”merilehmät” eli manaatit. Nuo harmaat, lähes 590 kiloa painavat manaatit poikkeavat kuitenkin suunnattomasti merenneitojen hehkutetusta ulkonäöstä.

Merenneito eli vedenneito on taruolento, jonka tunnistaa jalkojen sijaan lantiosta alkavasta pyrstöstä.

Merenneitojen on kerrottu olevan jumalaisen kauniita, siroja, pitkähiuksisia naisia, jotka elävät vedessä ilman rihman kiertämää. Uskomusten mukaan merenneidot pystyvät hengittämään yhtä hyvin veden alla kuin ilmassa, mutta muutoin niillä on ihmisen olemus tunteineen, älyineen ja ulkomuotoineen – ja pienine inhimillisine virheineen.

Usein merenneidot kuvaillaan hyvin turhamaisiksi, mutta samalla myös viattomiksi olennoiksi. Ne ovat hyvin huolissaan ulkonäöstään kammaten pitkiä hiuksiaan ja peilaten itseään alituiseen. Yleisen käsityksen mukaan tämä tukan huolellinen kampaaminen johtuu siitä, että ne haluaisivat näyttää hyvältä voidakseen houkutella kalastajia kanssaan naimisiin. Merenneitojen on myös kerrottu rakastavan romantiikkaa ja helmiä – turhamaisuuden piikkiin lasketaan tämäkin.

Uteliaisuuksissaan merenneidot ovat lähestyneet rantoja nähdäkseen ihmisten elämää lähempää – niiden on myös uskottu rakastuvan herkästi komeisiin miehiin, jotka kävelevät kahdella jalalla. H.C Andersenin Pieni Merenneito -tarinan mukaan merenneidoilla ei ole kuolematonta sielua, eivätkä ne saa sellaista osakseen ilman ihmisen rakkautta.

Etenkin 1800-luvulla kuvataiteessa merenneitojen vamppimainen luonne oli kovasti esillä: se annettiin kuitenkin niille anteeksi, koska uskottiin, ettei vedenneito yksinkertaisesti voinut luonteelleen mitään. Myös tavallisten naisten ajateltiin tuolloin olevan kahlittuja luonteeseensa: tunteellisuuteen ja estottomuuteen.

Kuollessaan merenneitojen on uskottu muuttuvan vaahdoksi – aivan kuten ihmisten tuhkaksi. 

Seireenit – pahansuovat esiäidit

Kreikkalaisen mytologian mukaan seireenit olivat kaikkea muuta, kuin kauniita pyrstökkäitä: ne olivat naispuolisia olentoja, joilla oli puoliksi linnun, puoliksi naisen vartalo.

Mytologian mukaan meren nymfit eli seireenit olivat ilkeitä ja verenhimoisia merihirviöitä ja syöjättäriä. Seireenillä oli naisen pää, huumaavat hiukset, mutta myös kotkan siivet ja lintumaiset jalat pitkine, terävine kynsineen. Tarinan mukaan Afrodite rankaisi rakkauden alueella kapinoineita vedenneitoja tällaisella muodonmuutoskohtalolla.

Seireenit olivat kauniita, mutta vaarallisia syöjättäriä. Niillä oli kotkan siivet ja linnun jalat. AlexanderZam / Shutterstock.com

Seireenit osasivat laulaa jumalaisen kauniisti viekoitellen, mikä sai merimiehet ajautumaan seireenien tykö. Jouduttuaan seireenien kynsiin nämä naishahmot repivät miehet riekaleiksi. Merimiehet saattoivat olla niin haltioissaan seireenien laulusta, että he hyppäsivät laivalta mereen ja hukkuivat, jolloin seireenit söivät heidät. Seireenien asuttamat saarien rannat täyttyivät loppuun kalutuista luista.

Seireenien äidin on uskottu olevan muusa – yksi musiikin, laulun ja tanssin suojelusjumalattarista – mikä selittäisi seireenien kauniin lauluäänen. Laulavan seireenin katsottiin edustavan himokkuutta, torvea soittava kopeutta ja lyyraa soittava ylellisyyttä.

Kuuluisin antiikintarina seireeneistä liittyy kuningas Odysseuksen retkiin. Utelias Odysseus uhmasi seireenien viekoittelevaa laulua ja sitoi itsensä laivansa mastoon ja käski miehistönsä tukkia korvansa mehiläisvahalla heidän ohittaessaan seireenien saaren. Antiikin tarina sekoittui myöhemmin muihin legendoihin, jolloin seireeneitä kuvailtiin merenneitojen kaltaisiksi kaunottariksi, eikä merten omiksi merihirviöiksi. On myös uskottu, että seireenit olisivat olleet eräänlaisia pahansuopien merenneitojen esiäitejä. Tästä syystä seireeneillekin on ajansaatossa kasvanut pyrstö.

Seireeniä käytetäänkin edelleen synonyyminä kauniille mutta vaaralliselle naiselle, joka viettelee miehet kohti tuhoa. Nainen, joka on vastustamattoman vetovoimainen, mutta myös viheliäs syöjätär. Seireeni ei tätä nykyä ole kuitenkaan ainoastaan negatiivinen hahmo, vaan myös itsenäisen ja voimakkaan naisen symboli, joka on inspiroinut feministejä ja naistaiteilijoita.

Veden emä – Suomen oma vedenneito

Suomalaisessa mytologiassa myös vedellä on oma haltiansa. Vedenhaltia on järvien, jokien, hetteiden, lampien ja lähteiden asukas. Vanhimpiin ja tärkeimpiin suomalaisen perinteen vedenhaltioihin kuuluvat veden emä ja miespuolinen vetehinen.

Veden emällä on useita eri nimityksiä: veden emäntä, vedenneito, ämmänäkki, näkinpiika, näkinneito, vesineitty, veeneukko ja jokiämmä. Veden emän kerrotaan olevan kaunis nainen, jonka on nähty pesevän ja kampaavan tukkaansa rantakivetyksellä varhain aamulla tai illansuussa. Veden emä oli joko alaston tai hänen yllään nähdään vaahtoinen puku, eli vaahtipaita. Veden emällä oli myös niin suuret rinnat, että kainaloita pestessään hän heitti ne olalleen. Hänellä oli pitkät, vyötärölle asti ulottuvat tummat hiukset – toisien tarujen mukaan tämän kaunokaisen hiukset olisivat hehkuneet punaisina.

Toisin kuin viettelijättären elkein lauluäänellään miehiä metsästäneet seireenit, ujohkolla veden emällä on kerrottu olevan heleä ja ystävällinen ääni ja tämän pujahtavan takaisin veteen, jos joku lähestyy tätä. Myöskään veden emännällä ei ollut pyrstöä: se muistutti suuresti ihmistä.

Veden miespuolinen haltia vetehinen oli pitkäpartainen, jonka on kerrottu olevan kokonaan mustien karvojen peitossa tai peittäneen itsensä vaahtivaipalla, ruokopaidalla ja niinihousuilla. Vetehinen oli hyvinkin pelätty hahmo: sen uskottiin vievän ihmisiä veden alle. Hyvällä tuulella ollessaan vetehinen saattoi olla hyvinkin antelias ajaen kaloja kalastajien verkkoihin tai puhaltaen veneilijöille suotuisan myötätuulen.

Vellamo – myytti hukuttautuneesta Ainosta

Suomessa on myös ajateltu, että vedessä asustaa veen kuningas ja emäntä, joilla on monta tytärtä ja palvelijoita. Veden kuninkaan tyttäret – vellamon neidot – kuvataan kauniiksi vedenhengettäriksi, jotka uivat ja ilakoivat vedessä.

Vellamo tunnetaan suomalaisissa kansantaruissa vedenhaltijana, Ahdin puolisona, jotka hallitsivat veden valtakuntaa Ahtolaa. Kerrotaan, että vellamolla on pitkät, vyötärölle ulottuvat hiukset. Uskomusten mukaan Vellamo näyttäytyy pääasiassa miehille ja kalastajan onkeen tarttuessaan voikin pyrkiä miehen puolisoksi.

Kalevalan tarina Ainosta – hukkuvasta naisesta – kätkee itseensä tarun vellamoista.

Joukahainen tulee luvanneeksi Väinämöiselle puolisokseen sisarensa Ainon hävittyään kilpalaulannan. Aino kauhistuu, sillä hän ei halua puolisokseen vanhaa irstasta miestä. Masentunut Aino juoksee kolme päivää yllään kultaa ja hopeaa ja lopulta saapuu merenrantaan. Hän näkee vedessä kylpemässä kolme vedenneitoa – luonnottaria eli vellamoita. Aino riisuu naimaikää edustavat vaatteensa ja korunsa ja laskeutuu veteen: Kalevalan tuntijat kiistelevät, tekikö Aino itsemurhan vai hukkuiko hän vahingossa.

Ainosta kuitenkin tuli vedenneito.

Vellamon neidon onginta -runoelmassa vedenneidoksi muuttunut Aino tarttuu oudon kalan hahmossa Väinämöisen pyydykseen. Väinämöinen ei kuitenkaan tunnista kalaa Ainoksi ja kala pääsee takaisin mereen. Sieltä käsin Aino ilkkuu Väinämöiselle, koska tämä ei tunnistanut omaa kihlattuaan.

Uusinta: Artikkeli julkaistu ensi kerran 27.4.2012.

Lähde: Suvi Niinisalo: Vedenneitojen lähteillä (Atena, 2006), Wikipedia