USA, 2003. Ohjaus: Mike Newell. Käsikirjoitus: Lawrence Konner, Mark Rosenthal. Kuvaus: Anastas Michos. Leikkaus: Mick Audsley. Tuotanto: Elaine Goldsmith-Thomas, Deborah Schindler, Paul Schiff. Pääosissa: Julia Roberts, Kirsten Dunst, Julia Stiles. Kesto: 122 min.
Julia Roberts on Mona Lisa Smile -elokuvan Katherine Watson, tyttökoulun taidehistorian opettaja, joka yrittää osoittaa oppilailleen, että heilläkin voi olla omia haaveita ja kunnianhimoa, ja että niitä voi toteuttaa myös avioliitossa. Elokuvaa on kutsuttu joka käänteessa naisten Kuolleiden runoilijoiden seuraksi. Yhteistä elokuvissa on vain mentori, jonka opeilla ja esimerkillä on lopulta merkitystä. Kuolleiden runoilijoiden seura oli kaikkein siirappisimmilla hetkilläänkin koskettava, ja Robin Williamsissa oli karismaa ja paloa. Julia Roberts tuntuu sen sijaan olevan väärässä roolissa ja väärään aikakauteen paiskattu: häntä ei hetkeksikään usko 1950-luvun emansipoituneeksi naiseksi. Mutta Roberts on kyllä elokuvassa huomattavasti vähemmän ärsyttävä kuin tavallisesti.
Neljät häät ja yhdet hautajaiset -elokuvan ohjaajalta olisi uskaltanut odottaa jotakin hivenen särmikkäämpää kuin keskinkertaista viihdepuuroa, moneen kertaan hoettua viestiä naisten mahdollisuuksista miesten hallitsemassa maailmassa. Elokuva on lopulta enemmän kuvaus 1950-luvun avioliittoinstituution tavasta kangistaa nainen oikeaksi koettuihin rutiineihin kuin koulutuksen inspiroivasta voimasta. Samoja teemoja pyöritellään edestakaisin niin, että tyhmempikin ymmärtää, mitä mieltä asioista pitäisi olla. Sanoma latistuu varsinkin, kun 1950-luvun ajankuva on vailla tunnetta ja tunnelmaa.
Negatiivisista henkilöhahmoista on tehty lähes karikatyyreja. Vika ei ole näyttelijöissä vaan heidän kökösti kirjoitetuissa rooleissaan. Näihin erilaisiin tyyppeihin Watsonin opit ja asennekasvatus vaikuttavat eri tavoin. Romantiikka palaa elokuvassa hyvin pienellä liekillä, petosta ja pettymystä on ilmassa sitäkin enemmän.
Elokuvan nimi viittaa siihen, että aina kannattaa kurkistaa kuvan taaksen eikä katsoa pelkkää pintaa, miettiä mitä esimerkiksi kätkeytyy Mona Lisa -maaluksen salaperäisen hymyn taakse. On ironista, että Mona Lisa Smile on elokuva, jossa lavastus, puvustus ja hyvännäköiset näyttelijät maalaavat kauniin pinnan, jonka takana ei ole mitään. Taiteesta elokuva ei onnistu sanomaan muuta kuin muutaman pateettisen nolon lohkaisun. On siis pelkästään hyvä, että elokuvassa taide on vain vähäpätöinen sivujuoni, symboli jonka välityksellä päästään sorkkimaan elämää. Kunpa sitä vain sorkittaisiin hitusen yllätyksellisemmin.
Teksti: Minna Karila
Kuva: FS Film