Där vi en gång gått, Suomi 2011. Ohjaus: Peter Lindholm. Käsikirjoitus: Aleksi Bardy ja Jimmy Karlsson, Kjell Westön romaanin pohjalta. Tuotanto: Aleksi Bardy, Annika Sucksdorff. Kuvaus: Rauno Ronkainen. Leikkaus: Anders Refn. Pääosissa: Jessica Grabowski, Jakob Öhrman, Andreas af Enehjelm, Oskar Pöysti, Martin Bahne, Niklas Groundstroem, Lia Boysen, Johan Storgård, Elmer Bäck. Kesto: 126 min.
Kjell Westö (s. 1961) on suuren yleisön rakastama kiintotähti, joka muhkeissa romaaneissaan kuvaa pääkaupunkimme historiaa tarkasti ja pieteetillä. Kirjoja on seurannut lukuisia palkintoja sekä teatteri- ja elokuvaversioita.
Toinen samanikäinen suomenruotsalainen, Peter Lindholm, filmasi Westön läpimurtoromaanin Leijat Helsingin yllä vuonna 2001, ja nyt hän on ohjannut Finlandia-palkitun Missä kuljimme kerran -teoksen elokuvaksi sekä kuusiosaiseksi tv-sarjaksi.
Lopputulos on huomattavasti edellistä yhteistyötä onnistuneempi. Jos Westön helmasynti, lievä paperinmakuisuus, siirtyi aikoinaan leijojen myötä valkokankaalle, nyt Lindholm löytää enemmän lihaa henkilöiden luiden ympärille. 1900-luvun luvun alun yhteiskunnalliset myrskyt, suuret tunteet ja inhimilliset tragediat heräävät komeasti eloon.
Epookki ei ihan täysin välty sisäsiisteydeltä, mutta särmän puutteen korvaa esteettinen kokonaiselämys.
Kiinnostavinta sekä romaanissa että filmatisoinnissa on nähdä moneen otteeseen kuvattuja sotiemme vaiheita – eritoten vuoden 1918 tapahtumia – ruotsinkielisen kansanosan näkökulmasta: eivät suinkaan kaikki kuuluneet eliittiin, vaan kuilu niin kutsutun paremman väen ja köyhän kansan välillä oli ammottava.
Yläluokan eloon tottunut kaunis Lucie (Jessica Grabowsky) viettää kesiään Björknäsin turvassa, mutta haluaa olla vapaa ja vastustaa perinteistä naisen muottia. Perheen ystävä, nuori valokuvaaja Eccu (Jakob Öhrman), rakastaa eksentristä Lucieta, mutta tämän sydän ei tahdo kiinnittyä kehenkään. Ei ennen kuin paljon myöhemmin Alluun (Andreas af Enehjelm), proletaariseen jalkapallosankariin.
Sisällissodan alussa Eccu ja Lucien poliittisesti kiihkeä veli Cedi (Oskar Pöysti) jäävät muiden valkoisten helsinkiläisylioppilaiden kanssa punaisten vangiksi. Vaikka heitä kohdellaan hyvin, Cedistä nöyryytys tekee armottoman kostajan ja sarjateloittajan. Herkän Eccun sieluun tapahtumat jättävät pysyvän pimeyden. Sitä ei valaise säätyavioliitto, joka jää rakkaudettomaksi, eikä villiin maailmannaiseen suuntautuva kaipuu, joka jää lopulta yksipuoliseksi. Valokuvilla hän sentään koettaa pelastaa kauneuden kuolemalta.
Tragediaa vuosikymmenten ajan sivusta tarkkaileva humanisti Ivar Grandell (Niklas Groundstroem) näkee sekä punakapinallisten vimman kohtuuttomuuden että valkoisten etuoikeutettujen ylimielisyyden. Tähän kaunan ja kostonhimon sävyttämään sotienväliseen aikaan Lindholmin elokuva pureutuu huomattavasti pinnallisemmin kuin alkuteos; esimerkiksi pojasta mieheksi kasvavan ja työväenliikkeelle uskollisena pysyvän Allun hahmo jää litteäksi.
Miljööt on vangittu elävästi, oli sitten kyseessä porvarillinen saaristoidylli tai köyhän kansan slummi-Helsinki. Näyttelijäntyö vakuuttaa kautta linjan, tosin miespääosan Öhrman jää selkeästi naisisen vastaparinsa Grabowskyn varjoon.
Missä kuljimme kerran -elokuvasta tekee silmänruokaa veteraani Rauno Ronkaisen kuvaus, Lars von Trierin kanssa työskennelleen Anders Refnin leikkaus sekä Anna Vilppusen herkullinen puvustus, jonka helmiä ovat eritoten jazzklubeilla viihtyvän Lucien yllä nähtävät kansainväliset muotiluomukset.
Kansainvälisille markkinoille suurtuotantoa nyt viedäänkin, ja mikäs on viedessä.
Teksti: Tuuve Aro