(Kioski)
Mirel Wagnerin nimettömän esikoislevyn kansi kuvaa hyvin levyn sisältöä: se on tumma ja synkkä, mutta samalla kauniin yksinkertainen ja selkeä. Levy on tehty kokonaan nainen ja kitara –tyylillä ja se todella toimii. Aluksi mieleen saattaa tulla, että onpas monotoninen ja ehkä jopa tylsä kokonaisuus, mutta muutaman kuuntelukerran ja sanojen tutkiskelun jälkeen levy avautuu ja se kuulostaa erinomaiselta. Oikeastaan ei voi uskoa, että musiikintekijä voi löytää tällaisia tunnelmia Suomesta. Levy nimittäin kuulostaa siltä, että siinä lauletaan tunnoista, jotka heräävän jossain Mississippi-joen yksinäisillä rannoilla.
Wagner käyttää hienoja, synkkiäkin mielikuvia sanoituksissaan. Esimerkiksi ensimmäisessä kappaleessa To the Bone hän vertaa rakkautta märkien vaatteiden painoon: ”but your love drags me down, like the clothes, when you swim” tai kappaleessa Despair, jossa epätoivolle annetaan elollisia piirteitä: “despair was standing with its jaws open wide, swallowed me whole in to the big black night”.
Mirel Wagner on parikymppinen espoolainen, jonka levytysura hurahti käyntiin tällä hienolla bluesahtavalla puolituntisella. Wagner itse kutsuu musiikkiaan akustiseksi folk-bluesiksi. Laulaessaan nainen ei kiirehdi, vaan lausuu sanat ajatuksella ja rauhallisesti makustellen, nautiskellen. Tuntuu kuin hän musisoisi itsekseen jossain, missä ei ole ketään muita. Kuulija saattaa tuntea olevansa tirkistelijä, sillä niin henkilökohtaisilta laulujen tarinat tuntuvat. Mirel laulaa mustista vesistä, luista, kuolemasta, tanssista paholaisen kanssa, epätoivosta. Vaikka levy on todellakin aiheiltaan synkkä, ei tuo synkkyys kuitenkaan tartu kuulijaan, vaan levyn tunnelma saa kuulijan rauhoittumaan kaiken maailman kiireen keskellä.
Jos Mirelin levyn sisältöä pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se sana voisi synkän tai kurjan lisäksi olla pienieleisyys. Kappaleet koostuvat naisen äänestä ja kitarasta sekä erinomaisista sanoituksista, muuta ei tarvitakaan.
Iho nousee kananlihalle, kun Mirel kuiskailee kappaleessa No Death:
I move my hips
in her I am home
I’ll keep on loving
till the marrow dries from her bones
Lauseiden toisto on myös tärkeä osa kappaleita. Esimerkiksi No Hands –kappaleessa pyörällä ajava lapsi (ainakin kuvittelen ajajan olevan lapsi) toistaa lausetta ”look mother no hands” niin monta kertaa, että alkaa jo odottaa, milloin tämä kaatuu.
Levyn viimeinen biisi The Road on jo kurjuuden multihuipentuma. Laulu kertoo siitä, miten kamalaa on, kun menettää läheisensä, miten kovaa elämä on silloin, kun olet kuolleen miehen naimaton morsian. Vaikka tässäkin lauletaan vakavasta asiasta, niin taustalla sädehtii kuitenkin jonkinlainen huumori, sellainen musta ja ilkikurinen. Ehkä sen on tarkoitus sanoa, ettei elämää sittenkään pidä ottaa liian vakavasti. Mirel Wagnerin levy on erittäin pelkistetty ja siksi aivan upea. Hän osoittaa, ettei musiikin tarvitse olla hyperaktiivista kaikkea mahdollista yhdistelevää, vaan yksinkertainen on kaunista.