USA, 2004. Ohjaus: Renny Harlin. Käsikirjoitus: Wayne Kramer, Kevin Brodbin. Kuvaus: Robert Gantz. Leikkaus: Neil Farrell, Paul Martin Smith. Tuotanto: Cary Brokaw, Akiva Goldfsman, Jeffrey Silver, Rebecca Spikings, Robert Newmyer. Pääosissa: Kathryn Morris, Johnny Lee Miller, Nicole Willis, LL Cool J, Eion Bailey, Will Kemp, Clifton Collins Jr., Patricia Velasquez., Christian Slater, Trevor White. Kesto: 108 min.
Renny Harlinin Mindhunters valmistui jo keväällä 2002, mutta sen levitystä lykättiin pariinkin otteeseen. Pahat kielet sanovat tuotantöyhtiön halunneen häivyttää elokuvan muun massan sekaan satsaamatta ollenkaan sen markkinointiin. Paljon tökerömpääkin on toki laskettu levitykseen.
Elokuvan tarina seuraa FBI-agenttien harjoitustreeniä pienellä saarella ulkomaailman ulottumattomissa. Ei kovin omaperäistä. Ryhmään kuuluu tavallisten "perusvalkoisten" lisäksi myös pyörätuoliin sidottu mies, musta mies, meksikolaisnainen - poliittisesti korrekti paketti on siis tasapainoisesti koossa. Nämä nuoret kokelaat kouluttautuvat profiloimaan sarjamurhaajien mielenliikkeitä. Murhaajien profiloinnista on Uhrilampaiden jälkeen tehty suuri joukko sekä leffoja että tv-sarjoja, vaihtelevalla menestyksellä.
Harlin menee suoraan asiaan: pian ollaan Agatha Christien Kymmenen pienen neekeripojan jalanjäljillä: agentteja alkaa tipahdella pelistä pois, kuolleina totta kai. Murhaaja käy tarkkaa peliä sekuntien ja yksityiskohtien kanssa, hän on profiloinnin mestari - ja yksi agenteista. Epäilyjä sinkoilee kunkin suuntaan, ja jokaisella on pinttymänsä ja traumansa. Niin sanotuilla suuremmilla tähdillä on tarinassa häviävän pienet roolinsa: Val Kilmerilla ja Christian Slaterilla ei ole tarinassa paljonkaan tilaa. Minkä Kilmer ehtii elokuvassa esiintyä, hän on cool ja armoton, mutta kovin lyhen aikaa.
Harlin osaa rakentaa jännitteitä ja painaa oikeista paranoia-nappuloista oikeaan aikaan. Lähikuvat tikittävistä ja rikkinäisistä kelloista kertovat hengästyttävästä taistelusta aikaa vastaan. Tarina ei totisesti junnaa paikoillaan, sillä vääriä vihjeitä heitellään jatkuvasti sinne tänne, ja henkilöt ovat koko ajan toistensa kurkuissa kiinni. Käänteet ovat loputtomia, lapsellisia ja naurettavia, mutta jännityksen ja kauhun saralla pieni kökköys on sallittua. Epäuskoisesta asenteesta onkin elokuvaa katsellessa totaalisesti luovuttava. Kaikki taistelu- ja selviytymislajit ovat ahkerassa käytössä, ja lopussa nähdään visuaalisesti hienoa vedenalainen ampumiskohtaus.
Hollywood-säveltäjäksi matkalla oleva Tuomas Kantelinen on tehnyt hyvin perinteisen (joskin yllätyksettömän) elokuvamusiikin lajityypin kliseisiä sointuja säästelemättä. Toisaalta Kantelisen musiikin ja ääniefektien yhteispeli toimii parhaimmillaan mallikkaasti. Tämä ei ole Rennyn paras leffa, mutta ei hänen kehnoimpiakaan.
Teksti: Minna Karila
Kuva: Columbia TriStar Nordisk Film Distributors