Suomi 2001. Ohjaus: Lenka Hellstedt. Käsikirjoitus: Marko Leino, Kata Kärkkäisen romaanin pohjalta. Tuotanto: Markus Selin. Kuvaus: Mark Stubbs. Leikkaus: Kimmo Taavila. Musiikki: Tuomas Kantelinen. Soundtrack: Anssi Kela, Jore Marjoranta, Killer, Emmi, Kwan, Nylon Beat ym. Pääosissa: Irina Björklund, Samuli Edelmann, Eva Röse, Roope Karisto, Baltasár Kormakur, Yorick Van Wageningen. Kesto: 90 min.
Markus Selinin tuottaman Levottomat-trilogian kakkososa Minä ja Morrison on loogista jatkoa nuorten eksyneiden aikuisten kuvaukselle. Aku Louhimiehen parin vuoden takaisessa leffassa haahuili tylsistynyt turkulaisnuorukainen, ja nyt pääosassa on hesalainen nainen jonka elämältä suunta puuttuu ja jonka ihan totta täytyy muuttuu.
On hip ja cool kuvata nykykaupunkilaiselämää, jossa "kaikki on tyhjää eikä mikään tunnu miltään" , laittaa pääosiin Suomen kauneimmat näyttelijät ja paljastaa sitten mahdollisimman monessa kohtauksessa heidän takamuksensa trendipopin säestyksellä. Konsepti toimii yllättävän hyvin!
Minä ja Morrison perustuu Kata Kärkkäisen vuonna 1999 julkaisemaan esikoisromaaniin, jonka hän alun perin kirjoitti elokuvakäsikirjoitukseksi. Onneksi käsiksestä on kuitenkin huolehtinut kirjailija Marko Leino, joka on saanut aiheesta irti todennäköisesti juuri niin paljon kuin on ollut mahdollista. Alkutekstin temaattinen ohuus häiritsee vain paikoin; isolla budjetilla toteutetut kauniit kuvat, hyvä näyttelijäntyö ja Lenka Hellstedtin sujuva (esikois)ohjaus auttavat asiaa.
Irina Björklund esittää Millaa, joka herää joka aamu uudesta pedistä ja useimmiten krapulassa. Duuni ei maita sen enempää kuin opiskelu, mutsi nalkuttaa ja paras ystävä ja vuokranantaja Sophie (Eva Röse) moralisoi. Sitten kuvaan kaasuttaa komea harrikkakundi Aki (laihduttanut Samuli Edelmann): todellinen elävä klisee seinällä roikkuvine Jim Morrison -lakanoineen, "syvämietteisine" selviytymisfilosofioineen ja poikamaisine jekkuineen. Sekoitus sopii villille Millalle, ja yhdessä kaksi myöhäisteiniä ryhtyvät nauttimaan seksistä, huumeista ja rock 'n' rollista.
Tahtia ei hirveämmin hidasta edes Akin 10-vuotias poika Joonas (mainio Roope Karisto), älykäs vesseli joka katselee vierestä aikuisten väistämätöntä alamäkeä. Käännekohdaksi lopulliseen tuhoon muodostuu ontuvan uusperheen yhteinen reissu Tallinnaan, jonne poikaa vetää arkkitehtuuri ja isää heroiini. Tutustutaan niin eestiläiseen kuin kotimaiseenkin huumemafiaan, ruumiitakin syntyy, ja pian kellään ei enää olekaan kivaa.
Millan ja Akin karhean kivulloista rakkaustarinaa luotaava Minä ja Morrison on kertakaikkisen esteettistä katsottavaa. Suomessa asuvan brittikuvaajan Mark Stubbsin jälki hivelee silmää, Helsinki ja Tallinna kylpevät upeissa väreissä. Kimmo Taavilan leikkaus on dynaamista ja ykköselokuvasäveltäjäksemme kohonneen Tuomas Kantelisen musiikki myötäilee tapahtumia kauniisti.
Harmi että sisältö jää vähän heppoiseksi. Kärkkäisen romaanin suurin ongelma on, että se kertoo yli parikymppisistä (leffassa pikemminkin kolmekymppisistä) ihmisistä, mutta sen maailma ja sanoma on suunnattu 15-vuotiaille. Tässä maailmassa tahdotaan ihan oikeasti lentää hävittäjillä, palvoa Jim Morrisonia suurena filosofina ja räjäyttää tajunta milloin milläkin kaasulla. Henkilöiden keskenkasvuisuus tuppaa välillä olemaan myös kirjan ominaisuus, mikä väistämättä latistaa myös elokuvaa.
Vakavammat aiheet kuten päihteiden tuhovoima, läheisriippuvuus ja kuoleman kohtaaminen esitetään sopuisasti ja vailla kunnollista kosketuspintaa. Mutta ei se mitään; oivallista viihdettä Minä ja Morrison on joka tapauksessa. Siinä on paljon kaunista alastonta pintaa, sopivasti romantiikkaa ja nuoruuden pitelemätöntä kaipuuta. Edelmannin ja Björklundin välillä kipinöi uskottavasti, ja tunnelmien musiikillisesta vakuuttavuudesta huolehtivat muiden muassa viime vuoden hittiyllättäjät Anssi Kela ja Killer sekä englanniksi laulava Nylon Beat.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Solar Films