USA 1997. Ohjaus: Jon Amiel. Käsikirjoitus: Robert Farrar & Howard Franklin. Perustuu Farrarin kirjaan. Kuvaus: Robert Stevens, A.S.C. Leikkaus: Pamela Power. Lavastus: Jim Clay. Musiikki: Chris Young. Tuotanto: Arnon Milchan, Michael Nathanson, Mark Tarlov. Pääosissa: Bill Murray, Joanne Whalley, Peter Gallagher, Alfred Molina, Richard Wilson. Kesto: 94 min.
John Amiel aloitti uransa Britannian televisiossa ja ohjasi muun muassa hienon Dennis Potterin tv-sarjan Laulava salapoliisi. Mies on tehnyt kolme ihan kelvollista elokuvaa Amerikan puolella (Julia ja käsikirjoittaja, Somersby, Copycat) ja nyt hän on käynyt käsiksi komediaan ja tulos on jälleen varsin mukava. Mies joka luuli liikaa on agenttiparodia, mutta se lähtee liikkeelle omaperäisemmistä alkuasetelmista kuin kohellusparodiat yleensä. Siksi se varmasti myös toimii.
Bill Murray esittää Wallace Ritchietä, perusiloista videovuokraamon työntekijää, joka tulee Amerikasta visiteeraamaan veljeään Jamesia (Gallagher) Lontooseen. Yllätys onkin liiallinen ja Jamesin täytyy toimittaa velimies pois häiritsemästä bisnesillallisia. Ratkaisu löytyy Elämän teatterista , jossa yleisö pääsee mukaan jännittävään juoneen pitkin Lontoota. Wallace odottaakin puhelinkopissa yhteydenottoa, mutta soittaja sattuukin olemaan oikeasta salaisesta palvelusta ja pian homma karkaa kaikkien käsistä Wallacen hemmoillessa muina miehinä elämänsä roolissa.
Jon Amiel ohjaa kotikentällään jäntevästi ja pitää liiallisen kohelluksen hyvin pihdeissään. Stoori sinällään on niin omalaatuinen ja hauska, ettei ylilyöntejä tarvitakaan. Elokuva on kuitenkin pitkitetty vitsi, joka perustuu siihen, etttä päähenkilö luulee olevansa mukana näytelmässä, joka onkin täyttä totta. Tämä ei aivan kakistelematta veny yli puoleentoista tuntiin, mutta hauskat kohdat todella liehuttavat kitapurjeita.
Homman tuo varsinaisesti kotiin Bill Murray. Hänen komiikkansa on hieno yhdistelmä ajoitusta, hölmöilyä ja elekieltä. Murrayn rujo olemus kolahtaa agentin nahoissa toilailevan Paavo Perusjenkin rooliin kuin valettu. Murrayn viattoman lapsellinen suhtautuminen ympäristöön teki hänet loistavaksi esimerkiksi Frank Ozin Entäs Bob komediassa ja sama on havaittavissa jälleen miehen toimissa.
Saarivaltakunnasta haalitut sivuosien esittäjät ovat niinikään tilanteen tasalla, teeskennellyn koomista ylireagointia ei esiinny. Joanne Whalley tasapainottaa rauhallisuudellaan mainiosti Murrayn impusiivisuutta ja muu kaarti tekee työnsä myös kiitettävästi.
Jon Amielin ainoksi heikoksi kohdaksi jää kokonaisuus, josta eväät jäävät hiukan kesken. Se ei estä kuitenkaan nauttimasta kohtauksista, jotka Bill Murray Amielin ohjauksessa kankaalle loihtii. Vaikkei Mies joka luuli liikaa osu aivan taulun keskelle, niin on tottavie hauskaa katsella Murrayn tanssivan ripaskaa suurvaltaillallisilla karvareuhka päässä.
Teksti: Jari Rantala