USA 2010. Ohjaus: Tom McGrath. Käsikirjoitus: Adam J. Schoolcraft, Brent Simmons. Kuvaus: Timothy J.Lamb. Leikkaus: Michael Andrews. Musiikki: Hans Zimmer, Lorne Balfe. Tuotanto: Lara Breay, Denise Nolan Cascino. Alkuperäisinä ääninä: Will Ferrell, Brad Pitt, Tina Fey, Jonah Hill. Kesto: 95 min.
DreamWorks-studioiden uutuusanimaation superkonna on alienilta näyttävä Megamind, jolle kirkastuu jo lastentarhassa se, että hän on huono kaikessa muussa kuin pahuudessa. Tämä oivallus saa hänet panostamaan täysillä ainoaan vahvuuteensa.
Epäonnisesta ja epäsuositusta pojasta tulee Megamind, jonka tavoitteena on Metro Cityn herruus. Vastustajanaan hänellä on kansan ihailema Metromies, jonka esiintymiset vetävät väkeä yhtä paljon kuin kuumimpien popstarojen konsertit.
Sankari ja roisto ovat todella toistensa vastakohdat. Metromies on lihaksikas ja miehekäs, komea ja turhamainen, ihailua janoava supertähti, joka kirjaimellisesti kävelee vetten päällä. Megamind taas on pieni ja hintelä, sininen ja suuripäinen, katkera tiedemies, jonka ainoa ystävä on robotti.
Vastustajilla on silti myös jotakin yhteistä, nimittäin sama ihastuksen kohde, tv-reportteri Roxanne Ritchi. Roxannen asenteessa ja tyylissä on paljon yhteistä Supermanin mielitietyn Lois Lanen kanssa.
Metromiehen kuoltua yhteenotossa Megamind joutuu toteamaan, että pahuus ilman vastustajaa on tylsää ja tarkoitusta vailla. Hän tarvitsee Metromiestä yhtä kipeästi kuin Batman Jokeria. Megamind alkaakin koulia nuoresta tv-kuvaajasta uutta supersankaria, Metromiestäkin mahtavampaa.
Ongelmaksi osoittautuu se, että Titaniksi nimetty uusi sankari on paitsi tyhmä myös huomattavasti mieltyneempi roiston rooliin. Pahikseksi kääntyvän Titanin vallanhuuma ja tuhoamisvimma käyvätkin nopeasti hallitsemattomiksi. Megamindin on päätettävä, tuhoaako hän oman hirviömäisen luomuksensa.
Nykyanimaatioissa roistoista on usein rakennettu sankareita kiehtovampia. Megamindkin on oveluutensa, taitojensa, muuntautumiskykynsä ja ilkeytensä puolesta vertaansa vailla. Originaaliversiossa pahista tulkitsee antaumuksella koomikko Will Ferrell, Metromiehen ääniroolin vetää Brad Pitt lähinnä imitoimalla George Clooneya, ja koomikko Tina Fey on miehet heikoksi tekevä Roxanne. Kaikki kerrassaan mainioita.
Megamindissa on hurjapäistä toimintaa, värikkäitä hahmoja ja huumoria. Hyväksi havaittu yhdistelmä toimii mutta jättää kuitenkin jälkeensä tunteen, että tämä on jo nähty. Ehkäpä animaatioita pukkaa sellaista vauhtia, että tahdissa on vaikea kyetä enää olemaan raikas ja innovatiivinen. The Incredibles ehti jo tarjoilla animaation supersankareista ja konnista, Itse ilkimys taasen kertomuksen pahamaineisesta rikollisesta, jonka elämä vastoin odotuksia muuttuu. Megamindin sanomakin on hyvin perinteinen: konnista suurinkin haluaa pohjimmiltaan tehdä hyviä tekoja ja saada osakseen rakkautta.
Viittaukset populaarikulttuuriin ja ajan ilmiöihin ovat nykyanimaatioiden vakiokamaa. Megamindissa parodioidaan onnistuneesti julkkismaailmaa ja viihdeteollisuuden tapaa pönkittää sankaruutta. Barack Obaman vaalikampanjakin on päätynyt vitsiksi elokuvaan.
Megamindin muutamien sanojen virheellisestä lausumisesta irrotetaan niin tiuhaan huumoria, että siihen ehtii elokuvan aikana jo hiukan kyllästyä. Soundtrackiin on poimittu pahuutta kuvaavia popbiisejä muun muassa Michael Jacksonilta, Guns ’N Rosesilta ja AC/DC:ltä. 3D-tekniikka tarjoaa visuaalista silmäniloa, mutta tarina toimisi hyvin ilman kolmatta ulottuvuuttakin.
Teksti: Minna Karila