Matti

Suomi 2005. Ohjaus: Aleksi Mäkelä. Käsikirjoitus: Marko Leino. Tuotanto: Kuvaus: Pini Hellstedt. Leikkaus: Kimmo Taavila. Lavastus: Jussi Halonen ja Petri Neuvonen. Musiikki: Tuomas Kantelinen. Pääosissa: Jasper Pääkkönen, Peter Franzén, Elina Hietala, Juha Veijonen, Elina Knihtilä, Jope Ruonansuu, Kari Hietalahti, Jani Volanen, Jussi Lampi, Teemu Aromaa, Toni Wahlström, Andreas Af Enehielm. Kesto: 130 min.

Suomen kansa tykkää nostaa sankarinsa ylimitoitetuille jalustoille ja repiä heidät sitten veriroiskeisesti alas. Eilinen supertähti on aamulla lööppilihaa, jos se meistä riippuu; kaikkein kovimmin ja korkeimmalta on tunnetusti romahtanut 1980-luvun moninkertainen maailmanmestari ja Olympia-voittaja-mäkihyppääjä Matti Nykänen. Kun on puolitoista vuosikymmentä huokailtu kauhun ja ihastuksensekaisin äänin Matin avioliitoista, eroista, juopotteluista, kolareista, saunapaloista, veitsitalkoista ja vankilareissuista, elokuvaa kalutusta aiheesta ryhtyy seuraamaan varsin ristiriitaisin odotuksin. Mitä meillä vielä on muka näkemättä?

Mutta Aleksi Mäkelä yllättää melkoisen positiivisesti. Markus Selinin tuottama, fiktiiviseksi elämäkerraksi mainostettu Matti antaa ymmärrettävät kasvot ilmiölle, joka varsinkin viime vuosina on muuttunut traagiseksi vitsiksi, tekee sen myötäeläen mutta kuitenkin liiallista hymistelyä ja marttyyrikehää välttäen. Tämä ei liene ollut ihan helppoa. Nykäsen monisäikeinen persoona ja kaoottiseksi amok-juoksuksi yltynyt elämä valottuu tässä uskottavasti niin ihmisluonteen (tai sen häiriöiden) kuin äärimmäisten olosuhteiden tuloksena. Tapahtumat ja henkilöt noudattelevat enemmän tai vähemmän uskollisesti tositarinaa, mutta varmuudeksi nimet on muutettu. Mervi on Mirva, Tiina on Taina ja niin edelleen.

Kirjailija Marko Leino on tehnyt käsikirjoituksessa pätevää työtä. Juoni hyppää suoraan asiaan, vuoteen 1987, jolloin Matti (Jasper Pääkkönen) alkoi olla jo mitalihuipulla. Rakenne, jossa kronologisesta takaumakaaresta siirtyillään väläyksittäin nykypäivään, elämään vankilassa tai Mirvan (Elina Knihtilä) kanssa, toimii: menneisyyden tilanteet alkavat täyttyä ennakoivista merkityksistä ja kreikkalaisille tragedioille ominaisesta kohtalon ivasta. Miestä vievät paitsi viina, vauhtisokeus ja hybris, myös petolliset kaverit ja ahneet valtaapitävät. Kovimpina konnina esitellään Hiihtoliiton rahanahneet päättäjät ja lahjottavat urheilupuoskarit: piikki peppuun ja mäkeen, selkävamman tai kuolemankin uhalla.

Mäkelän (Häjyt, Pahat pojat) helmasynti on läpi epätasaisen uran ollut lapsekas pullistelu, ylenmääräinen kiintymys pamauksiin ja pellinräminään – tämän aiheen kohdalla moinen on tietysti enemmän kuin sopivaa. Kossurallia, pornoluolahippoja ja muita poikamaisuuksia leffassa riittää. Näistä pitää hanakimmin huolta hyväksikäyttäjä-lapsuuskaverin Nick Nevadan läpilimainen hahmo, jonka Peter Franzén näyttelee niin kuin vain Peter Franzén osaa. Melkein yhtä herkullisia ovat Elina Knihtilän tasaisen tuiskeinen Mirva ja Kari Hietalahden Hammar, Nykäsen surullista laulu-uraa luotsaava manageri. Juha Veijonen on sopivan hillitty Matin empaattisena valmentajana Maisterina ja teatterikoululainen Elina Hietala kerrassaan vakuuttava ykkösvaimona Tainana, jonka naiivit unelmat romahtavat viimeistään säpäleiksi survotun luksuskodin myötä.

Pini Hellstedtin kuvaus ja Kimmo Taavilan leikkaus ovat johdonmukaista jatkoa elokuvan ammattimaisen rullaavalle linjalle. Näyttävää katsottavaa ovat Matin subjektiivisesti kuvatut ilmalennot, jotka aikansa päättyvät onnellisesti mutta pelon hiipiessä kuvaan muuttuvat painajaiseksi, päättymättömäksi hypyksi tyhjyyteen. Visiot viimeistelee kenenpä muunkaan kuin Tuomas Kantelisen aina ylevä musiikki. Eikö maasta tosiaan löydy enää ketään muuta elokuvasäveltäjää?

Yksi ennen Matti-elokuvaa ihmetyttänyt aihe oli, miten Suomen virallinen kaunispoika Jasper Pääkkönen (Paha maa) voi ruumiillistaa nahistunutta puikulaperunaa muistuttavan Nykäsen. Ihmetys muuttuu elokuvaa katsoessa silkaksi ihailuksi: ensimmäinen pitkä päärooli paljastaa 25-vuotiaan Pääkkösen kovimman kaliiberin ammattinäyttelijäksi. Taustatyöhön tosissaan paneutuneen Jasperin suoritus on niin oivaltava, humoristinen ja sydämeenkäyvä, että se jo miltei yksistään korvaa elokuvan puutteet kuten paikoittaisen löysäilyn ja selkeän ylipituuden. Päällimmäiseksi katsojalle jäävätkin mieleen Pääkkösen apua anovat silmät ja paniikinomaisella monotonialla latelemat klassikkolauseet. Niitä ei enää liene tarpeen toistaa.

Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Buena Vista

Lue myös:

    Uusimmat