USA 2002. Ohjaus: Sam Mendes. Käsikirjoitus: David Self. Kuvaus: Conrad L. Hall. Leikkaus: Jill Bilcock. Lavastus: Dennis Gassner. Musiikki: Thomas Newman, John M. Williams. Tuotanto: Sam Mendes, Dean Zanuck, Richard D. Zanuck. Pääosissa: Tom Hanks, Paul Newman, Jude Law, Tyler Hoechlin, Daniel Craig, Dylan Baker, Stanley Tucci, Jennifer Jason Leigh. Kesto: 117 min.
Teatterissa leipänsä ansainnut alle nelikymppinen brittiohjaaja Sam Mendes rysäytti kertaheitolla Hollywoodin ytimeen menestyksekkäällä tähtilippumaan keskiluokan tutkielmalla American Beauty. Mendesin nimi on niin kovaa valuuttaa, että mafiadraamaa Matkalla Perditioniin on mainostettu enemmänkin ohjaajallaan kuin huipputähdillään Tom Hanksilla, Paul Newmanilla ja Jude Law'lla.
On varmaa, että Matkalla Perditioniin on myös menestyjä ja haalii itselleen lukuisia Oscar-ehdokkuuksia ensi kevään gaalassa. Sitä voidaan nyt jo kutsua myös arvostelumenestykseksi, sen pitäisi kaikesta päätellen siis olla loistava elokuva, mestariteos. Mielestäni se ei sitä kuitenkaan ole. Mikä siinä sitten voi mättää?
Matkalla Perditioniin (Perdition on paikannimi, mutta tarkoittaa myös kadotusta) perustuu "graafiseen romaaniin" (hieno nimi sarjakuvalle), jonka pohjalta David Self on kirjoittanut käsikirjoituksen. Tom Hanks esittää kieltolain aikana 30-luvulla kukoistaneen irlantilaismafian pyssymiestä Michael Sullivania, jonka utelias poika Michael nuorempi (Hoechlin) näkee isänsä ja pomomies John Rooneyn (Newman) pojan Connorin (Craig) tappohommissa. Gansterien reaktio on raju mutta odotettu, ja pian isä kuten äidittömäksi ja veljettömäksi jäänyt poikakin ovat koston tiellä ja kaupan päälle takaa-ajettuina.
Mendesin gangsterieepos alkaa loistavasti. On kuin katselisi Hollywoodin kulta-aikana kuvattua 30-luvun Sopranosia, jossa isä lähtee hommiin osiin pantu Thompson-konepistooli salkussaan. Michael-poika vedetään hienosti tarinaan mukaan silminnäkijänä ja näemme vielä yhden rikoselokuvahistorian upeimpia kohtauksia isä-Michaelin tajutessa tulleensa petetyksi räkäisen jazz-baarin kellarissa.
Sitten Mendesin pitäisi siirtyä kasvattamaan suhdetta isän ja pojan välille, repimään nyansseja heidän yhteisestä taipaleestaan puun ja kuoren välissä. On valitettavaa, että mafiaelokuvien perintö, koston suloisuus ja väkivallan houkutteleva välttämättömyys vie Mendesin mennessään. Elokuvan tarinasta ei ole Kummisedäksi, eikä siitä ole myöskään Mafiaveljiksi, joten yletön pyssynpaukuttelu "Minun täytyy vielä tehdä tämä juttu, sitten se on ohi" -repliikkien säestämänä tekee käänteistä ärsyttävän ennalta-arvattavia ja motiiveista tylsän kliseisiä.
Ärsytystä tuo muassaan myös "Älä tee mitä teen, tee mitä sanon" -tyyliset opetukset. Sanomana tolkutetaan, että isä kostaa, jotta poika saa elää hyvän ja kunnollisen elämän. Se tuo mukanaan paljon ruumiita, mutta on yhtä uskottavaa kuin F-15 -laivueita johtava presidentti.
Isä-Sullivanin toiminta voisikin olla perusteltua, jos häntä ei esittäisi Tom Hanks. Hanksia kun on vaikea ylipäänsä kuvitella ase kädessä muuten kuin isänmaan asialla, ja järjestäytyneen rikollisuuden iskumiehenä vielä vähemmän. Roolihistorian paineet ja inhimillisyys, jonka elokuvan kärikirjoitus kuitenkin torjuu tekee henkilöhahmosta vaikeasti lähestyttävän, mitä horjuttavat vielä entisestään Mendesin anteliaasti vuodattama elokuvaveri.
Paul Newmanin esittämä John Rooneyn hahmo on myös jätetty raivostuttavan valjuksi, vanha vilkkusilmä ei juuri "Voi luoja, mitä olen mennyt tekemään" -repliikin toistelun lisäksi paljon muuta ehdi lausumaankaan. Hienot henkilöhahmot sen sijaan piirtyvät Stanley Tuccin caposta ja Dylan Bakerin rahanpesumiehestä sekä eritoten Jude Lawin valokuvauksen ja murhaamisen yhdistäneestä kieroutuneesta freelancertappajasta. Myös leffan varsinainen pahis Rooneyn Daniel Craigin esittämä Coonnor-poika tekee hyvän hahmon vallanahneesta pyrkyristään, jonka vetovoima kuitenkin hukataan leffan loppupuolella.
Sam Mendesin Matkalla Perditioniin on hienosti kuvattu ja upeasti lavastettu, ja kelpo lailla näyteltykin gangsteridraama. Tarinan ennalta-arvattavuus, lankeaminen ruudinhajuisiin mafiakliseisiin sekä onnahtelevuus keskeisissä henkilöhahmoissa kuitenkin kalvavat kokonaisuutta. Coppolan ja Scorsesen rinnalle brittinuorukaisella on vielä matkaa.
Teksti: Jari Rantala
Kuva: FS Film.