USA 1973/2000. Ohjaus: William Friedkin. Käsikirjoitus: William Peter Blatty, perustuu hänen romaaniinsa. Kuvaus: Owen Roizman, Billy Williams. Leikkaus: Norman Gay, Evan Lottman, Bud Smith. Lavastus: Bill Malley. Musiikki: Jack Nitzsche, Mike Oldfield, Krzysztof Penderecki. Tuotanto: William Peter Blatty. Pääosissa: Ellen Burstyn, Max von Sydow, Linda lair, Jason Miller, Lee J. Cobb, Reverend William O Malley. Kesto: 133 min.
William Friedkinin ohjaaman kauhuelokuvan modernin klassikon Manaajan täytettyä 25 vuotta kolme vuotta sitten, englantilainen elokuvalehti Sight & Sound kirjoitti artikkelissaan, että leffaa katsotaan edelleen joka vuosi opetusmielessä Fordhamin yliopiston uskontotieteiden oppiaineessa. Laitoksen opettaja pastori O'Malley esiintyi itse elokuvassa isä Dyerin roolissa. Toisaalta taas lehti kertoo, että elokuvan teon aikana tekijöiden ja heidän läheistensä keskuudessa sattui yhdeksän kuolemantapausta. Elokuvan historia on yhtä mielenkiintoinen kuin itse teoskin.
Manaaja saa nyt sisäänsä elokuvasta 70-luvulla karsitut 11 minuuttia lisämateriaalia sekä hieman kuvallista ja äänellistä ehostusta. Pelkona näissä ''aiottuun asuun saatetuissa'' versioissa on, että lisämateriaali kääntää tematiikan päälaelleen tai muuten vesittää totutun mestariteoksen. Onneksi kirjailija-tuottaja Blattyn ja ohjaaja Friedkinin lisäykset eivät vie elokuvan tehoa, vaan osaltaan ehkä lisäävät sekä draaman että pelon hetkiä. Lisäysten tuomista lisäpainotuksista tosin varmasti kaikilla Manaajan alkuperäisversioon retkahtaneilla on oma mielipiteensä.
Legendaarinen kauhuelokuva kertoo siis 12-vuotiaasta Regan-tytöstä (Blair), johon pelmahtaa pahansisuinen demoni. Selitystä tytön outoon käyttäytymiseen etsitään parhaiden lääkäreiden ja 70-luvun modernin neuroteknologian avulla, mutta huonolla menestyksellä. Reganin näyttelijä-äidin Chrisin (Burstyn) viimeinen oljenkorsi on katolisen papin toimittama manaus, jolla riivaaja on tarkoitus ajaa tiehensä. Washingtonissa Georgetownin yliopistossa työskentelevä psykologi-pappi isä Karras (Miller) ottaa yhteyttä isä Merriniin (von Sydow), jolla on asiasta kokemusta.
Manaajassa kauhun lähtökuopat ovat täysin realistisessa maailmassa. Ei ole paholaistaloja eikä synkkiä metsiä, vaan pelko ja pahuus pesiytyy pikkutytön asuinhuoneeseen kaupunkilaisomakotitalon ylimpään kerrokseen. Yksi Blattyn ja Friedkinin lisäyksistä auttaakin katsojaa mieltämään helpommin yliluonnollisen läsnäolon. Jo melko ajoissa välkäytetyt demonin kasvot selkiyttävät ehkä elokuvaa genreensä, mutta toisaalta myös laimentavat realismista ja tietämättömyydestä kumpuavaa pelkoa.
Kerronnan verkkainen nerokkuus ja toisaalta armottomat kauhushokit ovat Manaajan voima. Myös henkilöhahmot ovat elokuvassa syvempiä kuin ehkä missään kauhuteoksessa. Eritoten uskossaan horjuva isä Karras on kiehtovan moniulotteinen hahmo.
Kauhun perillemenossa on suurena apuna uskomattoman taidokkaat erikoistehosteet, joita ei digimiesten ole juuri tarvinnut parannella. Upea äänisuunnittelu oli myös alkuperäisen Manaajan valttikkortti ja se on nyt saanut vielä pienen lisäpiristeen. Hämmentävän hyytävät äänileikkaukset ja äänen käyttö kauhun välittämisessä on kerrassaan ensiluokkaista.
Näyttelijät tekevät työtään antaumuksella. Ellen Burstyn on loistava piinattuna äitinä ja vanhaksi vaariksi jo 70-luvulla maskeerattu Max von Sydow vakuuttaa isä Merrininä. Jason Miller tekee hienon työn myös itsensä kanssa taistelevana isä Karrasina ja nuori Linda Blair muuttaa muotoaan hellyttävästä hyytävään riivattuna Reganina. Tyttöä tosin avusti roolissaan niin ääni- kuin varsinaisetkin sijaisnäyttelijät.
Ohjaaja Friedkin piti myös kuvaustilanteessa huolta, että näyttelijät pääsevät tunnelmaan ja räiskytteli Sight & Soundin mukaan pelottelulaukauksia mukanaan kantamalla käsiaseellaan pakkasen puolelle jäädytetyissä lavasteissa.
Manaaja on siis pitänyt pintansa kirkkaasti maailman parhaana modernina kauhuelokuvana. Samaa hyvän ja pahan henkeä salpaavaa taistelua ei tänä digidoupattujen melskepakettien aikana enää tahdo saada aikaiseksi. Manaajan kerronnasta huokuu lisäksi myös jotain perimmäistä, alkuvoimaista tanssia hyvän ja pahan välillä. Ohjaaja Friedkin onkin sanonut, että Manaajasta saa irti kaiken minkä sitä katsomaan vie mukanaan.
Teksti: Jari Rantala
Kuva: Sandrew-Metronome