USA, 2003. Ohjaus: Joe Dante. Käsikirjoitus: Larry Doyle. Kuvaus: Dean Cundey. Leikkaus: Marshall Harvey, Rick W. Finney. Tuotanto: Paula Weinstein, Bernie Goldmann. Pääosissa: Brendan Fraser, Jenna Elfman. Kesto: 92 min.
Elävien näyttelijöiden ja animaatiohahmojen sekoittaminen ei ole onnistunut erityisen hyvin iki-ihanan Roger Rabbitin (1988) jälkeen, vaikka teknisesti toteutus on nykyisin näppärää joskin kallista. Warner Brothersin Space Jamissa piirroshahmojen tukena oli koripalloilija Michael Jordan, nyt Väiski Vemmelsääri ja Repe Sorsa koheltavat komedioissa kunnostautuneen Brendan Fraserin ja Dharma ja Greg -sarjasta tutun Jenna Elfmanin seurassa.
Looney Tunesissa Warner-studioiden komedituotannosta vastaava pomo Kate Houghton (Elfman) on tutkiskellut katsojaprofiileja ja arvioinut niiden perustella Väiskin valkokangassäteilyn Repen karismaa kestävämmäksi. Sorsa saa kenkää ja ajautuu vaeltelemaan katuja. Yhtiön palveluksessa on toinenkin väärinymmärretty työntekijä, turvamies ja stuntman DJ Drake (Fraser), joka lyöttäytyy yhteen työttömän näyttelijäraasun kanssa. Pian parivaljakko saa tietää, että DJ:n vakoojaksi paljastuva filmitähti-isä on siepattu. Studiossa tajutaan nopeasti Repen arvo - ja pian nelivaljakko seikkailee yhdessä Las Vegasin kasinolla ja autiomaassa kadonneen isän jäljillä. Eteensä he saavat perin kummallisia tilanteita ja toistaan sekopäisempiä tyyppejä. Tarinassa on mukana myös Steve Martin Acme-yhtiön örvelönä suuruudenhulluna, paikalliseksi Pekko-aikamiespojaksi muuntautuneena. Oikeiden näyttelijöiden elehtiminen piirroshahmojen tavoin on lievästi sanoen rasittavaa.
Elokuva on alusta loppuun tauotta törmäilevää slapstickia. Ainekset ovat runsaita mutta juoni ohut; elokuva keskittääkin kaiken energiansa fyysisen komedian eri muotoihin. Hahmot ovat yksioikoisia vailla Disneyn perhetarinoiden suuria tunteita. Laaja tunnearsenaali olisikin Looney Tunes -hahmoille vierasta. Miksi elokuva ei sitten toimi alkuunkaan? Vastaus lienee siinä, että mainio viisiminuuttinen kohellus ei ole yhtä kuin viihdyttävä puolitoistatuntinen ralli. Vauhtia, mäiskettä ja räjähdyksiä piisaa toki kolmenkin elokuvan tarpeiksi.
Ohjaaja Joe Dante on jo aiemmin osoittanut ihailunsa vanhoja animaatioita ja kauhuelokuvia kohtaan. Viittauksia viliseekin Looney Tunesissa sinne tänne: parodioinnin kohteena ovat mm. 1950-luvun kökkö tieteiskauhu, elokuvantekemisen konventiot ja nykyelokuvien ahkerasti viljelemä product placement. Elokuvan ainoita kekseliäitä ja hauskoja kohtauksia on takaa-ajo Louvressa, halki eri klassikkomaalausten ja tyylisuuntien. Jos elokuva haluaa sanoa jotakin poliittisen korrektiuden turhuudesta tai Hollywood-studioiden sokeasta tuotantopolitiikasta, tämän elokuvan katsojat ovat sanomalle väärä yleisö. Lisäksi suomenkielinen dubbaus kuulostaa jostain syystä nyt aivan erityisen karmealta.
Teksti: Minna Karila
Kuva: Sandrew Metronome