Suomi 2001. Ohjaus: Peter Lindholm. Käsikirjoitus: Kjell Sundstedt, Charlotta Thelin ja Kjell Westö Westön samannimisen romaanin pohjalta. Tuotanto: Claes Olsson. Kuvaus: Kjell Lagerroos. Leikkaus: Tomas Täng. Musiikki: Mauri Sumén. Pääosissa: Paavo Kerosuo, Pekka Strang, Pirkka-Pekka Petelius, Peter Franzén, Johanna af Schultén. Kesto: 90 min.
Olisi kovin mukavaa luonnehtia Leijat Helsingin yllä -filmatisointia erinomaiseksi elokuvaksi. Tai edes hyväksi näkemykseksi kirjallisesta esikuvastaan. Mutta ei, ohjaaja Lindholmin ja tuottaja Olssonin rohkeasti ruotsinkielinen Leijat ei nouse siivilleen missään vaiheessa, vaan se jää kalpeaksi aavistukseksi Kjell Westön vuonna 1996 ilmestyneen menestysromaanin vuosikymmeniä kattavasta perhemuotokuvasta.
Leijat Helsingin yllä on kuvaus suomenruotsalaisesta Bexarin perheestä, ja eritoten sen kahdesta pojasta, kapinoivasta isoveli-Danista (Pekka Strang) sekä keskiverto-kuopuksesta Rikusta (Paavo Kerosuo). Isä-Henrik (Pirkka-Pekka Petelius) on aikoinaan nainut vauraaseen sukuun, jolle bisneksessä pärjääminen on sukupolvelta toiselle siirtyvä kunnia-asia. Vävyllekin on luvassa avainrooli, jonka suorittaminen vaatii kovan hinnan. Vuosien varrella isäukko etääntyy, jättää leijaleikit nuoremmille ja alkaa putkinäköisesti sovittaa seuraajan manttelia lahjakkaalle esikoiselleen.
Koska Dani haluaa olla oman onnensa seppä, menevät sukset pahemman kerran ristiin faijan kanssa. Rokkia rakastava pitkätukka-broidi nostaa kytkintä, kun paineet alkavat käydä kestämättömiksi. Oman keskinkertaisuutensa kanssa kamppailevan pikkuveljen kova osa on jäädä täyttämään isän ahtaat haaveet. Kaverien kanssa sekoilu helpottaa hetkisen, mutta mikä neuvoksi kun myös omat bestikset myyvät sielunsa liike-elämälle? Kun huumepöllyinen velikulta palaa vuosien kadoksissa olon jälkeen kotikaupunkiin, antaa Riku pirulle pikkusormen auttaakseen Danin pois päihdehelvetistä. Ja, kuten tiedetään, ei se piru ole koskaan pelkkään pikkurilliin tyytynyt.
Elokuva alkaa traagisesta tapahtumasta ja tragediaan se myös päättyy. Tarina kulkee takaumina 1960-luvun lapsuudesta aina 1990-luvun lamavuosiin saakka. Kokonaisuuden eheys rikkoontuu liian pitkällä aika-akselilla, eikä henkilöihin yksinkertaisesti ehdi syntyä persoonallista suhdetta. Vauhti on hengästyttävä: lapset kasvavat ja katkeroituvat, isä jäykistyy ja äiti itkettyy - melkein silmänräpäyksessä. Romaania tuntemattomalle kertomus näyttää kovin pinnaiselta ja kliseiseltä, mitä vaikutelmaa ulkokohtaisiksi jäävät näyttelijäsuoritukset tukevat.
Liekö elokuvasta tekeillä myös moniosainen tv-sarja? Siltä ainakin tuntui elokuvaa katsellessa - oudosti tempoileva tarina hämmentää kaikinpuolin lattealla ulkoasullaan. Helsinki ei herää henkiin, muista miljöistä puhumattakaan. Samaan soppaan on ahnehdittu mukaan paljon, liikaa. Lähtökohdiltaan lupaavan keitoksen jälkimaku on valitettavan puolivillainen.
Teksti: Outi Heiskanen
Kuva: Finnkino