Suomi 2012. Korsoteorian ohjaus ja käsikirjoitus: Antti Heikki Pesonen. Kuvaus: Aarne Tapola. Leikkaus: Hanna Kuirinlahti. Musiikki: Antti Pouta. Tuottaja: Tia Kalenius. Pääosissa: Armi Toivanen, Santeri Mäntylä. Siroccon ohjaus: Mikko Kuparinen. Käsikirjoitus Tuuve Aron Merkki-novellin pohjalta: Mikko Kuparinen, Elina Pohjola, Mira Muikku. Kuvaus: Juice Huhtala. Leikkaus: Matti Näränen. Tuottaja: Elina Pohjola. Pääosassa: Eeva Putro. Lähiöleffojen yhteiskesto: 45 min.
Meillä on Tampereen elokuvajuhlat ja Helsingin lyhytelokuvafestivaali (entinen Kettupäivät), myös DocPoint esittää lyhytelokuvia ja niitä näkee jonkin verran Ylen kanavilla. Erityisesti Tampereella olen usein kokenut elämyksiä, joiden jälkeen pintaan on puskenut harmi siitä, ettei näitä helmiä pääse näkemään kuin festivaaleilla ja harvakseltaan järjestettävissä erikoisnäytöksissä.
Pohjola-Filmi on lähtenyt tuomaan lyhytelokuvia tavallisen elokuvissakävijän ulottuville. Miten sitten saadaan lyhäreistä luontevasti kasaan eheä näytös? Siten, että valitaan teemoiltaan pari samanhenkistä elokuvaa ja tehdään niistä esityskokonaisuus. Nyt kahta elokuvaa yhdistävät lähiöelämän raskas tympeys ja toivo uudesta alusta.
Antti Heikki Pesosen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Korsoteoriassa varastolla työskentelevä Elli (Armi Toivanen) kompastelee yrityksissään kohti parempaa elämää. Hänen keinonsa ovat moraalittomat ja elokuvan huumori tapahtumia myötäillen mustaa.
Ellin rötösparina on aivonsa hitaiksi ja hilpeiksi syövyttänyt sekakäyttäjä (Max Ovaska), joka kuulostaa erehdyttävästi Andy McCoylta. Elli peittää töykeydellään ja ronskeilla puheillaan herkkyytensä, mutta kohdatessaan syyntakeettomalla tavalla viattoman ja positiivisen Hezen (Santeri Mäntylä) hänen kova roolinsa alkaa säröillä.
Nuori Heze uskoo rakkauteen, vaikkei saakaan tunteilleen aluksi minkäänlaista vastakaikua. Armi Toivanen on Ellinä huisin hauska, mutta Putouksen synnyttämän nosteen jälkeen hänet on nähty hyvin samantyyppisissä rooleissa. Toivasen kannattaisi pian tehdä jotain ihan muuta.
Lähiöleffojen toinen elokuva on Mikko Kuparisen ohjaama Sirocco. Tuuve Aron Merkki-novelliin pohjautuva elokuva kertoo ujosta ja yksinäisestä Raisasta (Eeva Putro), joka löytää kerrostalonsa jätekatoksesta kassiin pakatun vauvan ja vie sen kotiinsa.
Aron novelli seuraa yksityiskohtaisesti päähenkilön liikkeitä ja reaktioita, ikään kuin tallentaa kameralla koko ajan. Elokuvakin luottaa suuresti kuvien voimaan. Eeva Putro tulkitsee hienosti ja pääosin sanoitta naista, joka on ajautunut tasapaksun elämänsä sivuhenkilöksi. Arvelin, ettei hän avaisi elokuvan aikana kertaakaan suutaan, mutta olin väärässä.
Kuparisella on oiva elokuvallinen rytmi- ja tyylitaju. Hän uskaltaa myös antaa tilanteille aikaa. Kuparisen esikoispitkä, romanttinen komedia Rakkauden rasvaprosentti, tulee muuten ensi-iltaan joulukuussa.
Elokuvantekijän tavallinen polku on aloittaa lyhytelokuvista ja edetä niistä sitten pitkiin. Mutta on harmillista, jos lyhytelokuvat mielletään vain väistämättömiksi harjoitusaskelmiksi kohti ”oikeita” elokuvia. Korsoteoria ja Sirocco toimikoot kannustimena sille, että lyhytelokuvia kannattaa jatkossakin viedä elokuvateattereihin.
Teksti: Minna Karila