Suomi, 1998. Käsikirjoitus ja ohjaus: Markku Pölönen. Kuvaus: Kari Sohlberg. Leikkaus: Jukka Nykänen. Tuotanto: Kari Sara / Fennada-Filmi Oy. Pääosissa: Pertti Koivula, Simo Kontio, Esko Nikkari, Peter Franzen, Anu Palevaara, Heikki Kujanpää. Kesto: 85 min.
Markku Pölösen nimi assosioituu perisuomalaisiin juntteihin. Onnen maan ja Kivenpyörittäjän kylän ohjaaja on tälläkin kertaa ottanut käsittelyyn supisuomalaisen katoavan kansanosan: tukkilaiset. Kuningasjätkässä ei myötäillä vanhojen Suomi-filmien tukkilaisromantiikkaa vaan keskitytään uittotyöhön liittyvän maskuliinisuuden ja miesten välisten suhteiden kuvaamiseen. Tukkilaisuutta katsellaan Topi-pojan (Simo Kontio) silmin. Äitinsä menettänyt Topi lähtee rahattoman isänsä Tenhon (Pertti Koivulan) matkassa kaupungista maalle. Tumpelo Tenho etsii uittopestiä, jollaisen hän saa lähinnä säälistä. Ahkeruutensa ansiosta Tenho alkaa hiljalleen löytää paikkansa tukkijätkien rääväpuheisessa laumassa. Kansallisromantiikkaa ei kuitenkaan ole täysin unohdettu, sillä sivujuonena kulkee Tenhon ja Hilkan (Anu Palevaara) orastava lempi, joka kehittyy heinäpeltojen, tanssilavojen ja kuohuvien koskien äärellä.
Elokuvansa Tenho Ovaskaksi Pölönen on kiinnittänyt luottonäyttelijänsä Pertti Koivulan, jota hän luonnehtii "huonoimmillaankin paremmaksi kuin useimmat". Hyvä Koivula onkin, mutta niin ovat muutkin näyttelijät, Simo Kontio, Esko Nikkari, Peter Franzen ja Heikki Kujanpää. Pölönen on noudattanut Mikko Niskaselta saamaansa neuvoa ja valinnut Topiksi lapsen, jolla on kiinteä katse. Simo Kontio on elokuvassa yhtä taitava kuin ammattilaiset. Näyttelijöiden lisäksi myös muiden luottohenkilöiden - kuvaaja Kari Sohlbergin, leikkaaja Jukka Nykäsen ja lavastaja Minna Santakarin - kädenjälki paistaa komeista kuvista, siirtymistä ja asetelmista. Elokuvan ulkoasu ja sen dialogi toimivat.
Pölönen on kaikissa töissään taitanut tragedian ja komedian yhdistämisen. Hän on todistanut, ettei koviakaan aiheita tarvitse käsitellä pohjattoman ilottomasti ja synkkyyteen vaipuen. Kuningasjätkän tarinarunko on aika yksinkertainen: kaupungista maalle palaavan Tenhon kasvu jätkäporukan jäseneksi ja luotettavaksi isäksi pojalleen. Jokin rytmityksen hienosäädössä siltimättää ja näivettää eloisasti kirjoitetun ja tulkitun dialogin voimaa. Elokuvaa katsellessa tuntuukin siltä kuin katselisi sarjaa tunnelmallisia sketsejä, joista ei sulavasti synny ehjää tarinaa.
Varmasti jonkin verran käy Pölöstä kiittäminen siitä, että lavatanssikulttuurimme on kokenut uuden nousun. Monet uskalsivat Onnen maan nähtyään tunnustaa pitävänsä Reijo Taipaleesta ja joistakin suomalaisuuden juroimmistakin ilmentymistä kasvojaan menettämättä. Pölösen ja Kummelien idealähde on periaatteessa sama, mutta tekijöiden suhde kohteeseensa on kovin erilainen. Siinä missä Kummelit panevat heinähattuja säälimättä halvalla ja tekevät maalaisista pellejä, kuvaa Pölönen samoja tyyppihahmoja sydämellä vaikkakin koomisessa valossa. Pölönen ei tee elokuvia trendikkäistä aiheista vaan sellaisista, jotka ovat hänelle läheisiä. Menestyvätkö nämä elokuvat kansainvälisesti, on epätodennäköistä mutta sittenkin aika merkityksetöntä. Se, että ne saavat katsojia kotimaassa, on sitäkin arvokkaampaa.
Teksti: Minna Karila