NBA:sta kirjoitetuissa historiikeissa sentterit olivat aina tapahtumien keskipisteenä. He dominoivat tilastoja ja heidän pelkkä kokonsa aiheutti uteliaisuutta ja ihmetystä lajin fanien parissa.
Yhdysvaltalaisen ammattilaiskoripallon ensimmaisiä supertähtiä oli pitkänhuiskea George Mikan, jonka ympärille Minneapolis Lakers rakensi mestarijoukkueen. Mikania ennen pitkiä pelaajia pidettiin liian taitamattomina ja hitaina pelaamaan nopeatempoista peliä. Mutta jo yliopistovuosinaan 208-senttinen Mikan oli johdattanut DePaulin yliopiston NIT-turnauksen (silloin NIT-turnaus oli arvostetumpi kuin NCAA-turnaus) mestaruuteen, joten hänen taitonsa tunnettiin. Ammattilaisuransa aikana Mikan johdatti Lakersit seitsemään mestaruuteen (NBL, BAA ja NBA-liigoissa) ja teki keskiarvokseen 22.6 pistettä per ottelu.
Kun NBA nimesi liigansa 50 parasta pelaajaa kautta aikojen, sentterit olivat jälleen avainasemassa. Lähes kolmannes valituista pelaajista (16/50, 32 %) oli senttereitä! Sellaiset nimet kuin Mikan, Bill Russell ja Wilt Chamberlain loivat perustan tälle liigalle, Kareem Abdul-Jabbar, Bill Walton ja Moses Malone jatkoivat heidän perinteitään, ja nyky-NBA:n manttelinperijöinä ovat olleet muun muassa Hakeem Olajuwon, Patrick Ewing, David Robinson ja Shaquille O'Neal.
Mutta millaiseksi liiga on tänä päivänä muuttunut! Sentteripelaajat ovat tänä päivänä pitempiä ja vahvempia kuin edelläkävijänsä, mutta heidän asemansa NBA:ssa on pahassa laskussa, ellei jopa syöksykierteessä. Laiturit ja heittävät takamiehet dominoivat nykypäivän NBA:ta.
Eikä teidän tarvitse vain uskoa minun höpinöitäni: katsokaa alla olevia tilastoja:
* 20 vuotta sitten NBA:ssa oli 20 aloittavaa sentteriä (23. joukkueessa), joiden pistekeskiarvo oli yli 10 pistettä per ottelu. Ennen tätä viikonloppua liigassa oli vain 13 aloittavaa sentteriä (29. joukkueessa), jotka tekivät vähintään 10 pistettä per ottelu! Ja minä olen ollut hyväsydäminen ja ottanut huomioon sekä Clevelandin Zydrunas Ilgauskaksen (loukkaantunut, kausi ohitse) että Miamin Brian Grantin, joka pelaa sentterin paikalla ainoastaan Alonzo Mourningin poissaolon vuoksi!
* Kaudella 1980-81 oli 13 sentteriä, jotka tekivät yli 15 pistettä per ottelu - nyt heitä löytyy vain KAKSI (ja yksi heistä on Grant)!
* Liigan pistetilaston kärkikymmenikössä on tällä haavaa vain yksi sentteri - Shaq O'Neal - ja hänkin on 7. sijalla. Ajassa ei tarvitse mennä kuin viisi vuotta taaksepäin, kun top 10:stä löytyi viisi sentteriä!
Mikä sitten on syynä senttereiden kavennettuun rooliin pisteidentekijöinä? Seuraavassa muutama oman selitykseni:
1. Nuoret eivät halua enää pelata sentterin paikalla. Kun sentteri oli ennen joukkueen huomion keskipiste, nyt "vitospaikka" on tarkoitettu lähinnä skriinaajille ja puolustajille. Samalla ihmiset ovat kehittyneet niin hyviksi urheilijoiksi, että moni sentterin mittainen pelaaja ei pelaakaan enää selkä korille päin (esim. Kevin Garnett, Toni Kukoc, Dirk Nowitzki).
2. Amerikkalainen pelitapa suosii kasvot korille päin pelaajia. On selvää, miksi NBA:n varaustilaisuudessa joka kesä huudetaan liuta eksoottisia nimiä, joita keskivertofani ei tunnista: kykyjenetsijät joutuvat koluamaan Afrikkaa ja Aasiaa myöten löytääkseen senttereitä, jotka osaavat heittää ja liikkua. USA:ssa yleensä otetaan iso kaveri ja hänet pistetään heti korin alle seisomaan kädet pystyssä sekä hyökkäyksessä että puolustuksessa. Koska amerikkalaiset nuoret tietavat tämän, harvat heistä oppivat tekemään kunnollisia sentteriliikkeitä. Milloin viimeksi näit NBA:ssa oikeaoppisen hook-heiton tai McHale-tyylisiä liikkeitä korin alla?
3. Fyysinen peli on ajanut korintekijät kauemmaksi korista. Pelaajat eivät enää hae ratkaisuja yhtä hanakasti korin alta, koska puolustajille on annettu selvät käskyt estää vastustajaa kaikin keinoin tekemästä koria. Detroit Pistonsien ja New York Knicksien raudanlujat puolustukset 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa tekivät NBA-otteluista painitapahtumia, joissa kovat otteet olivat tapa kääntää peli itselleen. Michael Jordan tyytyi uransa loppupuolella heittelemään hyppyheittoja, koska hänen kroppansa ei olisi kestänyt ainaista hakkaamista. Häneen useimmin verratut nykypelaajat, Kobe Bryant ja Vince Carter, ovat jo oppineet tämän seikan: he ovat kehittäneet hyppyheittonsa niin hyviksi, ettei heidän tarvitse ajaa loppuun asti korille muutoin kuin aivan vapaan väylän ilmestyessä.
4. Sentteripelaaminen ei myy lippuja. NBA:n markkinointiosasto rakentaa joka vuosi liigalle uuden kampanjan, jonka ympärille luodaan TV-mainoksia, tuotteita ja tapahtumia. Shaquille O'Nealia lukuun ottamatta liigassa ei ole tällä hetkellä valovoimaista sentteriä, joka olisi markkinointiväen mieleen. Loukkaantuneiden kirjoissa oleva Mourning on yksi liigan merkittävimmistä persoonista, mutta nämä kaksi ovat ainoat sentterit, jotka ovat joukkueensa keskipisteitä.
5. Pelaajien itsekeskeisyys on ajanut joukkuepelaamisen ohitse. Jotta sentteri voisi tehdä koreja, hänen on useimmiten saatava syöttö korin alle joko takamieheltä tai laiturilta. Nykypäivän MINÄ-maailmassa NBA-pelaaminen perustuu lähinnä 2-2 pelaamiseen, jossa laituri tekee skriinin takamiehelle ja hakee sitten hyppyheittopaikan laidasta. Todellista joukkuepelaamista, jossa jokainen kentällä oleva pelaaja koskee palloon, nähdään ani harvoin. Senttereiden (O'Nealia lukuun ottamatta) on useimmiten tehtävä pisteensä levypallojen jälkitilanteista tai pallosta pois tehdyn skriinin jälkituloksena (mismatch).
Tekemättä pisteitä voi tietenkin vaikuttaa kovastikin ottelun kulkuun. Ei tarvitse katsoa kuin Atlanta Hawksien Dikembe Mutomboa - hänen heittokykynsä on rajoitettu kolmen sekunnin alueeseen, mutta mahtavalla ajoituksellaan ja pitkillä käsillään hän kerää jok'ikisen levypallon ja torjuu tai muuttaa kymmeniä vastustajien heittoja ottelua kohti. Senttereilläkin on siis roolinsa, mutta todella harvassa ovat ne kaverit, jotka nousevat enää liigan valokeilaan.
Lyhyesti...
...NBA:n All-Stars-viikonloppu lähenee, ja suomalaisittain oli tietenkin mielenkiintoista seurata, valittaisiinko Hanno Möttolä tulokkaiden tähdistöotteluun. Näin ei käynyt, vaan liiga valitsi kymmenen muuta kaveria edustamaan ensimmäisen vuosikurssin pelureita.
- Ei se niin paljon minua haitannut, Möttölä kertoi. - Olen pelannut sen verran ailahtelevasti, ja niin on meidän joukkueemmekin, joten en oikein odottanut sitä. Olisihan se ollut ihan hauskaa, mutta en ole pettynyt.
Teksti: Mikko Simon
Jos sinulla on aihe, jota haluaisit Mikko Simonin käsittelevän, lähetä hänelle sähköpostia osoitteeseen