(Century Media)
Kasvoiltaan sutattujen nuorten miesten ja vaalean neidon orkesteri on debyyttipitkäsoitollaan varsin hämmentävä spektaakkeli. Pakanallis-fantasiapainotteinen folkmetallinsa taipuu power- ja black-metallin suuntaan kunnianhimoisesti, mutta vain marginaalisen vakuuttavasti.
Levyllä on mukavasti hyviä hetkiä, mutta keskinkertaista jynssäystä ja nolostuttavia osioita vielä enemmän. Kiekko alkaa räväkästi kappaleilla Blacksmith ja Jäässä varttunut karjunnan, heleän laulun ja hypervauhtisen kaahamisen merkeissä. Onneksi lähestymistapa myös vaihtelee.
Teknisesti bändi hoitaa tonttinsa suhteellisen napakasti, vaikka pieni skarppaus olisikin tehnyt terää. Jo lähtökohtaisesti yliampuvassa musiikkityylissäkin jotkin sovitukselliset seikat ovat suhtellisen tyylittömiä. Suuren metallilafkan julkaisemaksi Shadowheartin tuotanto on ihmeen köpöä kuultavaa.
Bändin ulosanti on sekä suomen- että englanninkielistä. Näistä kumpikaan ei nouse toisen yli toimivuudeltaan tai tekstillisesti, vaan kiekon lyyrinen anti on yhtä hulvatonta molemmilla kielillä. Levyn loppuun mennessä on käyty kliseekirjan sisällysluettelo läpi, kun aiheita ovat mm. veljessurmat, pahat velhot, lohikäärme nimeltä Dragulon ja tyranni, joka on aivan hirmuisen ilkeä kaveri.
Lopullinen niitti tulee aivan lopussa freudilaisen huutomerkin tavoin, kun Leeni-Maria hoilottaa paatoksellisesti kultaisesta rakkauden valtikasta, jonka pässä hehkuu punainen rubiini – julma musta rautavaltikka on tietenkin jo tuhottu. Tässä vaiheessa levyn camp-arvo on jo huomattavasti sen taiteellisia arvoja paremmin esillä. Bändille pitääkin antaa kunniaa siitä, että se tuntuu pitäytyvän virkistävästi täysin omassa fantasiakuplassaan varsin etäällä todellisuudesta.
Laimeahkosta lopputuloksesta huolimatta Kivimetsän Druidi on sympaattinen ilmiö, jolle varmasti löytyy faneja hobittikansasta. Reaalimaailmassa elelijälle touhun pointti ei oikein aukea.
Teksti: Kimmo K. Koskinen