Ranska-Belgia-Luxembourg, 1998. Käsikirjoitus, suunnittelu ja ohjaus: Michel Ocelot. Leikkaus: Dominique Lefever. Tuotanto: Didier Brunner, Jacques Vercruyssen, Paul Thiltges. Suomenkielinen ääniohjaus: Kari Tamminen. Kesto: 74 min.
Kirikoun alkaessa tuntuu kuin afrikkalainen naiivistinen taulu tai tekstiili heräisi eloon. Ranskalaisen Michel Ocelotin ohjaama kokopitkä, alunperin ranskaksi puhuttu animaatio, on ihastuttanut katsojia ja kahminut palkintoja ympäri maailmaa. Elokuva alkaa, kun Kirikou huutaa kohdusta äidilleen pyytäen tätä synnyttämään. Äidin mielestä lapsi, joka osaa puhua, osaa myös syntyä itse. Niinpä Kirikou ryömii ulos kohdusta ja esittelee reippaasti itsensä. Heti synnyttyään hän saa kuulla kylänsä julmasta historiasta: paha Karaba-noita on kuivattanut ihmisille elintärkeän vesilähteen ja syönyt valtaosan kylän miehistä.
Afrikkalaisten usko noituuteen ja taikuuteen luovat perustan tarinalle. Ihmisiä ahmivaa paholaista ei juuri länsimaisissa kertomuksissa tapaa. Eikä Afrikkaa tai afrikkalaisuutta ole meillä levitetyissä animaatioissa käsitelty muuten kuin tarjoamalla puitteet fantasialle ja eksoottisille seikkailuille. Elokuvassa veden ja luonnonvoimien merkitys nousee valtavaksi. Pikkiriikkinen, vaaroja kaihtamaton Kirikou on älykäs, verbaalisesti notkea sekä jaloistaan uskomattoman nopea. Lapsi on myös moraalisesti vahva: hän ei hyväksy pahuutta etsimättä siihen syytä. Kysyttyään riittävän monta kertaa syytä Karaban julmuuteen Kirikou löytää selityksen noidan pahuuteen ja keksii lopulta myös ratkaisun pahuuden kitkemiseksi. Noituuden takaa paljastuvat länsimaisistakin lastentaruista tutut teemat: vahvojen perhesiteiden ja epäitsekkäiden tekojen arvo sekä anteeksiantamisen jalon taidon voima.
Animaatio on kuin kauniisti piirretty kuvakirja Afrikasta, josta kuulemme mitä eksoottisimpia ja usein kirjaimellisesti mustavalkoisia tarinoita. Vaikka Karaba-noita onkin kuin taruista tuttu voodoo-papittaren karikatyyri, Guineassa kasvanut Ocelot kuvaa sympaattisesti Afrikkaa, sen luontoa ja eläimiä. Naiivistisen taiteen tavoin Ocelot tyylittelee hahmojaan ja käyttää afrikkalaisista maalauksista ja tekstiileistä tuttuja värejä. Karaba-noidan uhkea palatsi on sisältä punainen kuin helvetin tuli; kyläläisten arki taas näyttäytyy väreiltään hyvin maanläheisenä.
Länsiafrikkalaisen musiikin supertähdeksi noussut Youssou N'Dour on tehnyt elokuvaan musiikin, joka soi afrikkalaisten soittimien, balafonin, rittin, coran ja xalamin voimalla. Musiikki on kiehtovaa, tunteellista ja myönteisessä mielessä alkukantaista. Länsiafrikkalainen kansansatu viehättää erilaisuudellaan. Pressinäytöksessä esitettiin ensin vahingossa noin vartin verran ruotsin kielistä kopiota. Jos alkua vertaa suomalaiseen versioon, ruotsalaisten äänityö vaikutti suomalaista äänimaailmaa tyylikkäämmältä.
Teksti: Minna Karila
Kuva: Kinoscreen