USA 2011. Ohjaus: William Friedkin. Käsikirjoitus: Tracy Letts, näytelmänsä Killer Joe pohjalta. Tuotanto: Nicolas Chartier, Scott Einbinder. Kuvaus: Caleb Deschanel. Leikkaus: Darrin Navarro. Pääosissa: Matthew McConaughey, Emile Hirsch, Gina Gershon, Thomas Haden Church, Juno Temple. Kesto: 102 min.
Viime aikoina on myös Suomessa puhuttu paljon syrjäytyneistä, noista kiusanhengistä, joiden joukot lisääntyvät uhkaavalla vauhdilla. Yhä vain ajankohtaiselta maistuu amerikkalaisen Tracy Lettsin kahdenkymmenen vuoden takainen näytelmä Killer Joe: mustan rikoskomedian päähenkilöt lienevät kaikkien hyväntahtoisten ohjelmanjulistusten ulottumattomissa.
Aikoinaan Off-Broadwaylla palkintoja niittäneeseen näytelmään on nyt tarttunut kulttiohjaaja William Friedkin, joka ottaa hurmeisesta keitoksesta kaiken irti – ja vähän ylikin. Kyse on kurjistumisesta, moraalin katoamisesta, yhteiskunnan laitamille ajautuneiden ihmisten kuolonkierteestä ja toisaalta viattomuuden voimasta. Ote on yhtaikaa karmiva ja ällöttävän hauska.
Texasilainen Smithin perhe on toisessa tai kolmannessa sukupolvessa ”valkoista roskasakkia”, yhteisessä asuntovaunussaan värjötteleviä rasvaisen ruuan, viinan ja pikkurikosten asiantuntijoita. Nämä tyypit ovat kirjaimellisesti valmiita myymään siskonsa ja tappamaan äitinsä.
Perheen poika Chris Smith (Emile Hirsch) on pulassa, koskapa pelivelkojat uhkaavat tappaa. Nuorukainen houkuttelee hitaanlaisen mekaanikko-isänsä Anselin (Thomas Haden Church) ja tämän uuden vaimon, ronskipuheisen tarjoilijan Sharlan (Gina Gershon), mukaan juoneen: ilkeä äitimuori on nirhattava ja vakuutusrahat jaettava. Tehtävään palkataan Joe Cooper -niminen poliisietsivä (Matthew McConaughey) alias ”Killer Joe”, joka sivubisneksenään hoitelee palkkatappajan hommia.
Tietenkin suunnitelma alkaa mennä pahasti pieleen. Isoimmaksi esteeksi näyttää muodostuvan perheen kuopus, uninäkyjä näkevä varhaisteini Dottie (Juno Temple). Hän ei näet vielä ole menettänyt viattomuuttaan.
Suomessa Lettsin näytelmä on nähty ainakin Viirus-teatterissa Maarit Ruikan väkevänä sovituksena 1995. Sen maailma on läpeensä makaaberi ja illuusioton, mutta toisaalta toteutettu kieli niin syvällä poskessa, ettei karmeuksia voi ottaa aivan vakavasti.
William Friedkin on aina tehnyt elokuvia verta ja lihaa säästämättä, kuten muistamme jo pahennusta herättäneistä teoksista Manaaja (1972) ja Yön kuningas (1980). Sama linja jatkuu nyt. Kaiken rään ja rappion keskellä saamme todistaa muutaman harvinaisen häiritsevän seksuaaliväkivaltaisen kohtauksen, jotka herättävät hämmentynyttä inhoa. Samalla ne puolustavat paikkaansa tutkielmassa eläinlajimme ei-niin-viehättävistä puolista. Paneroituun kanankoipeen ei tämän jälkeen voi suhtautua kuin ennen.
Kaikki näyttelevät erinomaisesti. Etenkin sliipatuista hymypoikarooleistaan tunnetulle McConaugheylle (Lincoln Lawyer, Magic Mike) karismaattisen tappajan osa on kiinnostava irtiotto, ehkä jopa elämänsä rooli. Vaikka inhoaisi texasilaisnäyttelijän naukuvaa aksenttia ja kiharaa lätkätukkaa, tämä suoritus kannattaa nähdä.
Teksti: Tuuve Aro