Suomi 2006. Käsikirjoitus ja ohjaus: Jouko Aaltonen. Tuotanto: Pertti Veijalainen. Kuvaus: Jussi Eerola, Timo Peltonen. Leikkaus: Samu Heikkilä. Mukana mm: Agit-Prop, Torpeedo, Arkiviisu, Koiton laulu, Vasara, Neilikka, Punapappi, Jos-Agit, Monna Kamu, Sinikka Sokka, Martti Launis, Pekka Aarnio, Aulikki Oksanen, Kaj Chydenius, Kiti Neuvonen, Olli Kalpio, Päivi Virolainen-Kalpio, Jyrki Pölkki, Tuomari Nurmio, Annariitta Minkkinen. Kesto: 83 min.
Käsikirjoittaja-ohjaaja Jouko Aaltonen (s. 1956), joka muistetaan sellaisista kiitetystä dokumenteista kuin Kusum, Lähettiläät ja Hengenpelastaja, kertoo olevansa kiinnostunut toisaalta vieraista kulttuureista ja toisaalta Suomen historiasta. Jälkimmäiseen hän sukeltaa uudessa musiikkidokumentissaan Kenen joukoissa seisot, joka julistaa olevansa ”muodoltaan ja sisällöltään vallankumouksellinen elokuva”. Tämä on ehkä lievää liioittelua – mutta aivan mainio kartoitus 1970-luvun laululiikkeestä se on. Vallankumouksesta, joskin hävitystä, on toki kyse: kiinnostavien haastattelujen ja ikivihreiden laulujen kautta valottuvat tuon kummallisen, pelottavan ja kiihottavan ajanjakson tuntemukset. Vaikka sosialismi ei voittanut, solidaarisuuden aate ja komea musiikki jäivät elämään.
Yhtaikaa humoristisesti ja vakuuttavasti toimivat dokumentin musikaaliosuudet, joissa laululiikkeen entiset jäsenet puhkeavat lauluun nykyisillä työpaikoillaan ja muissa julkisissa tiloissa: supermarketissa, kirjastossa, raksatyömaalla. Monna Kamu ja Petri Rajala esittävät duettona Tämä pieni laulu on sinulle Hakaniemen maailmanrauhan patsaalla, Vasara-ryhmän entinen laulaja ja nykyinen perhepäivähoitaja Terttu Tuomi puolestaan laulaa EEC:stä hiekkalaatikolla leikkivien lasten ympäröimänä. Koskettavin lienee kohtaus, jossa viisikymppinen Kiti Neuvonen esittää rakastetun Nuoruustangon vapisevien vanhainkotiasukkien katseiden ristitulessa.
Kaj Chydeniuksen ja Eero Ojasen tunnetuimpien sävellysten sekä Aulikki Oksasen, Pentti Saaritsan ja Matti Rossin sanoitusten lisäksi kuullaan harvinaisempiakin kappaleita, osa syystäkin unohdettuja. Laulujen mahtipontinen retoriikka näyttäytyy nykysilmin sekä huvittavassa että kaihoisassa valossa; musiikin vastaansanomaton kollektiivinen voima välittyy yhtä kaikki tuoreena ja käsinkosketeltavana. Elokuvan keskeisessä roolissa on laululiikkeen lippulaiva, edelleen täysille saleille konsertoiva kvartetti Agit-Prop, jonka vahva yhteenlaulaminen on ollut monen muun ryhmän esikuvana: näistä kuullaan mm. Torpeedon ja Jos-Agitin esityksiä.
Arkistomateriaali ja nykyhaastattelut toimivat saumattomasti, ja herkullisesti, yhdessä. Näemme nuoren Aulikki Oksasen palavaotsaisen maailmanmuuttamisjulistuksen 1970-luvun alussa ja hänen nykyseesteisiä mietteitään hedelmällisestä yhteistyöstä Kaj Chydeniuksen kanssa. Näemme punapaitaisten revisionistien ja sinisiin ”käsittämättömän epämukaviin ja hiostaviin puoluepaitoihin” sonnustautuneiden taistolaisten marssivan rinnakkain mielenosoituksessa, ja nyt Sinikka Sokka naureskelee maltillisten ”revarien olleen pahimpia kaikista taistolaisten vihollisista, kun ne antoivat aatteen vain valua…” Harvinaisempaa musiikkimateriaalia edustavat itäsaksalaisen Oktober Klub -ryhmän kaksikielinen Kalliolle, kukkulalle -esitys Berliinin Alexanderplatzilla ja Koiton laulun versio Buchenwaldin hälytyksestä.
Kovin harmillinen puute on haastateltujen ja muiden esiintyjien nimien puuttuminen. Tunnettujen tekijöiden rinnalla kun kuullaan pitkää riviä tuntemattomampia, ja sellaisiksi he jäävätkin ainakin nuoremman polven katsojille – ja kuitenkin yksi dokumentin keskeisistä tarkoituksista lienee valaista monipuolista aihetta niille nykyajan kasvateille, jotka tuntevat siitä vain kotibileissä jollotetun Sinua, sinua rakastan -klassikon.
Jouko Aaltonen on itse poliittisen aiheensa ulkopuolinen tarkkailija, mikä toimii elokuvan eduksi. Viehättävintä dokumentissa onkin sen optimistinen väritys ja tunkkaisen nöyristelyn puute; jälkiviisasta mustamaalausta ja takinkäännös-syyttelyähän on saatu kuulla aina viime vuosiin asti tulenaran aiheen ympärillä. Haastatellut kuten soitinrakentaja Jyrki Pölkki, Tuomari Nurmio, Sinikka Sokka ja Monna Kamu puhuvat lähimenneisyydestä vilpittömän innostuneesti – jos toki itsekriittisesti, nuoruuden palavaa hulluutta ihmetellen. Naiiviin romantisoinnin makua ei pääse syntymään, vaikka tamperelainen Jussi Sintonen onkin haastatelluista ainoa, joka julistaa haluavansa ”irtisanoutua kaikenlaisesta totalitaarista aatetta ajavan liikkeen nostalgisoinnista”.
Kysymys siitä kenen joukoissa seisoa ja kenen lippua kantaa on aina ajankohtainen – ja ehkä erityisesti juuri nyt, kiihtyvän globalisaation, uusliberalismin ja UPM:n irtisanomisten leimaamassa ajassamme. Kenen joukoissa seisot välittää kauniisti 1970-luvun laululiikkeen syvimmän, alkuperäisen olemuksen. Sehän oli vilpitön usko muutokseen ja parempaan maailmaan.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Sandrew Metronome Distribution Finland