Italia 1998. Ohjaus: Roberto Benigni. Käsikirjoitus: Vincenzo Cerami ja Roberto Benigni. Tuotanto: Mario ja Vittorio Cecchi Gori. Kuvaus: Tonino Delli Colli. Leikkaus: Simona Paggi. Pääosissa: Roberto Benigni, Nicoletta Braschi, Giorgio Cantarini, Giustino Durano, Sergio Bustric, Marisa Paredes, Horst Bucholtz. Kesto: 116 min.
Italian rakastetuin koomikko Roberto Benigni huitoo ohjaajan puikkoja tässä varsin omalaatuisessa, komediaa ja tragediaa yhdistävässä gagihurjastelussa, jonka huumori ikävä kyllä avautunee nimenomaan italialaiselle yleisölle huomattavasti paremmin kuin pohjoismaiselle katsojalle. Benignin ohjaus on yhtä töksyilevää ja tyylistä toiseen tempoilevaa kuin hänen komiikkansakin.
Kauniin elämän alku sijoittuu 30-luvun Italiaan, jossa fasismi nostaa kolkkoa päätään, juutalaisvainot ovat aluillaan ja kansalaiset selvästi jakaantumassa sosiaalisesti ja poliittisesti kahtia. Benigni itse on Guido, vaelteleva lapsenmielinen veijari, joka temppuilee asuin- ja työpaikasta toiseen parhaan kaverinsa kanssa, eikä huolet askelta paina. Kohelluksissaan mies törmäilee myös elämänsä rakkauteen Doraan (Braschi), yläluokkaiseen naiseen, joka kyllästyneenä oman säätynsä tunkkaisuuteen ihastuu Guidon viattomaan kulkurikarismaan. Benignin meluisa ryntäily voisi muuten olla mukavan harmitonta katsottavaa, mutta kun jokainen lause huudetaan täysin palkein, sketsit alustetaan ja selitetään miltei kuiviin ja käsikirjoitus horjuilee miten sattuu, alkavat ainakin aikuiskatsojan korvat ja takapuoli puutua jo ensiminuuteilla.
Sydämenviisaassa luonnonlapsi-hahmossaan ja sen tavoissa päätyä toinen toistaan hullumpiin tilanteisiin Benigni on selvästi jäljitellyt Chaplinia - mutta kun esikuvalla kaikkea jäsentää täydellinen rytmitys, hienovireisyys ja eräänlainen "hallitsemattomuuden logiikka", niin Benignin komiikasta juuri ne useimmiten puuttuvat. Tilanteet eivät tunnu uskottavilta tai tarkoituksenmukaisilta, vaan pikemminkin sattumavaraiselta irtogagien sarjalta. Lapsikatsojaa voi toki ihastuttaa vihreäksi maalattu juutalaishevonen tai päähän räiskittävät lukuisat kananmunat, mutta harmillista kyllä elokuva on kielletty alle 12-vuotiailta. Vaivaannuttavan väkisinväännetystä huumorista huolimatta itse Benigni on varsin sympaattinen ja lämminhenkinen hahmo fyysisessä moni-ilmeisyydessään.
Romanttisen kevytkenkäisen alkupuoliskon jälkeen katsoja kokee yllätyksen, kun siirrytään viitisen vuotta eteenpäin sodan syttymisen aikaan ja sävy muuttuu ratkaisevasti: Guidolla ja Doralla on nyt kirjakauppa ja poika Giosu , eikä Guidon juutalaisuus enää ole harmittoman hymyn asia. Henkilöiden ja koko elokuvan ylle laskeutuu sodan synkkä varjo, ja pian keskitysleiri odottaa perhettä. Komediallisen toiminnan sijoittaminen näinkin ankaraan paikkaan on uskalias, joskin myös dramaturgisesti arveluttava ratkaisu. Toisaalta kuolemanvakavat asiat saavat ironisessa ristivalossa tuoretta koskettavuutta, mutta tätä varjostaa pahasti elokuvan jatkuva päättämättömyys: horjutaan groteskin komedian ja synkeän satiirin, kriittisen sotakuvauksen ja tyylitellyn absurdismin välimaastossa, minkään niistä saamatta kunnolla oikeutusta.
Varsin kiinnostava on tässä lapsen osuus sodan näkijänä ja suodattajana: Guidon esitellessä pikkupojalleen (hurmaava Cantarini) kuolemanleirin käytäntöjä jännittävän leikin varjolla näemme mekin natsien brutaalin toiminnan ikään kuin lapsen silmin, suurena absurdina näytelmänä, jossa ei ole mitään oikeita sääntöjä. Riemastuttava on kohtaus, jossa kielitaidoton Guido "tulkkaa" saksaa sylkevän upseerin uhkaavat määräykset omalla luovalla tavallaan sopiviksi Giosu n korvia varten. Tässä Benigni vaihteeksi lähenee Chaplinin oivallista tilannetajua. (Erilaisia viittauksia mestarin elokuviin viljellään muutenkin: mieleen tulevat mm. Diktaattori, Kaupungin valot ja Chaplinin poika.)
Haparoivasta otteestaan ja käsikirjoituksen aukkoisuudestaan huolimatta Kaunis elämä kohoaa lopulta persoonalliseksi kannanotoksi sodan banaliteeteistä, perheen, rakkauden ja naurun voimasta. Komediana se ei ole varsin hauska, mutta kriittisenä, "kyynelten läpi hymyilevänä" draamana aivan varteenotettava teos. Nenäliinat voi jättää kotiin, mutta korvatulpat eivät ole pahitteeksi.
Teksti: Tuuve Aro