Käsky

Emil Hallenberg (Eero Aho) on ”kokeellisista menetelmistä” ja esinatsihenkisistä aatteista innostunut kaunosielu, joka siteeraa Goethea ja kuuntelee Beethovenia samalla kun kittaa konjakkia aiemmin hullujenhuoneena toimineessa kartanossa. Hänelle punikkivanki on poisheitettävä roska mutta itsensä kaltaisten jalojen miesten hän uskoo ”maailman muistavan sankareina”. Poikkeusolot antavat mahdollisuuden perimmäisille vieteille. Tuomari himoitsee Aaroa. Aaro rakastaa Miinaa, tai ainakin asioita joita Miina edustaa. Miina on kovapintainen eikä taivu miesten pelinappulaksi. Taipuuko Harjula? Voittaako rakkaus ja oikeudenmukaisuus?

Paha maa -elokuvan alkuperäiskäsikirjoittaja Jari Olavi Rantala on muokannut trillerimäisestä romaanista kiteytyneen draaman, joka pitää tiukasti otteessaan. Elokuvan kielelle käännettäessä on joskus pakko myös panna poikki ja pinoon: vaikkapa Aaron ja Miinan suhteen fyysinen luonne tai Hallenbergin homoseksuaalisuus olivat Landerin teoksessa monitulkintaisempia ja enemmän vihjeiden varassa. Etenkin elokuvan alkupuolella kerronnan tiiviihkö tahti voisi sulattaa useampia suvantoja. Pääosin tapahtumat on kuitenkin rytmitetty taidolla ja jännitteet kehitelty intensiivisesti. Tärkeän lisäjuonteen tarjoaa tapettuja vanhempiaan kaipaavan Eino-pojan (Eemeli Louhimies) tarina: hänen sinnikäs hahmonsa tiivistää sodan viattomimpien uhrien kohtalon.

Louhimies on aina tykännyt alastomasta ihmislihasta. Panokohtauksia on piisannut estetisoivasta makuukamariromantiikasta (Levottomat) raakaan rynkytykseen (Paha maa). Käsky ei tee poikkeusta, ja siinä lähes kaikki seksi liittyy valtasuhteisiin ja hyväksikäyttöön. Raiskauksen näyttäminen ja naisen esineellistäminen pelkäksi katseen kohteeksi uhkaa usein liukua mässäilyksi ja itsetarkoitukselliseksi tirkistelyksi. Vähempikin voisi riittää. Sen sijaan otsikoihin päätynyt homoseksikohtaus on toteutettu kauniisti, mikä tekee sen sisältämästä pelottavasta valta-asetelmasta kiinnostavamman.

Tyttö, sinä olet tähti -elokuvassa vakuuttavan debyyttinsä tehnyt Samuli Vauramo ei ole vain komea vaan myös erittäin lahjakas näyttelijä, josta löytyy Harjulan rooliin tarpeellista herkkyyttä ja voimaa. Suomen virallinen homoikoni hänestä kuoriutuu viimeistään Käskyn myötä, ja ihan ansaitusti. Nuorta Irina Björklundia muistuttava, teatterikorkeakoulussa opiskeleva Pihla Viitala tiukkana Miinana ei ole huono hänkään, joskin toistaiseksi hitusen yksi-ilmeinen.

Näyttämökonkari Eero Ahon tyyliin kuuluu näytellä vähän yli. Tuomari Hallenberginäkään hän ei säästele ilmaisuaan ja tekee itsetuhoon vaipuvasta natsihahmosta selkeämmin vastenmielisen kuin Landerin alkuteos, mikä on tietenkin kiinni myös ohjauksesta. Kun on tottunut Ahon maneereihin, suoritus demonien riivaamana tuomarina on rankkuudessaan koskettava.

Louhimiehen vakiokaartiin kuuluva, itsensä muodottomaksi paisuttanut Mikko Kouki vetäisee todennäköisesti uransa hirvittävimmän roolin sadistisena juoppovääpelinä joka nauttii raiskaamisesta ja tappamisesta. Elokuvan ihastuttavimman – ja kyyneltiehyitä rasittavimman – näyttelijäntyön tekee sen sijaan ohjaajan oma poika Eemeli orpopoikana jota heitellään oikealle ja vasemmalle mutta joka ei koskaan lannistu. Hänen loistava hymynsä jää synkän ja raadollisen elokuvan viimeiseksi kuvaksi, onneksi.

Teksti: Tuuve Aro