Suomi 2008. Ohjaus: Aku Louhimies. Käsikirjoitus: Jari Olavi Rantala, Leena Landerin romaanin pohjalta. Tuotanto: Aleksi Bardy. Kuvaus: Rauno Ronkainen. Leikkaus: Benjamin Mercer. Lavastus: Markku Pätilä. Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen. Musiikki: Pessi Levanto. Pääosissa: Samuli Vauramo, Pihla Viitala, Eero Aho, Eemeli Louhimies, Mikko Kouki, Riina Maidre, Sulevi Peltola, Janne Virtanen, Oskar Pöysti, Ilkka Heiskanen. Kesto: 109 min.
Aku Louhimiehen (s. 1968) ohjauksia on totuttu odottamaan tapauksina, eikä syyttä. Hän edustaa suomalaisessa nykyelokuvassa harvinaista uskallusta ja taitoa käsitellä isoja aiheita vailla patetian tai trivialisoinnin makua. No, pikkuriikkisen patetiaakin pujahtaa mukaan silloin tällöin. Louhimies on käsitellyt yksilön moraalin ja valintojen merkitystä kaikissa elokuvissaan sekä kiitetyssä tv-sarjassaan Irtiottoja. Leena Landerin Finlandia-ehdolle yltänyt romaani Käsky (2003) tarjoaa ohjaajalle otollisen tilaisuuden lähestyä lempiteemojaan.
Suomen sisällissota likaisine jälkipyykkeineen jos mikä toi ihmisestä esille huonoimmat ja parhaimmat puolet. Mitä on rakkaus? Mitä olemme valmiita sen vuoksi tekemään? Mihin lupauksiin voimme luottaa? Onko kaaoksen keskellä toivoa? ovat ei-niin-pieniä kysymyksiä, joita Aleksi Bardyn tuottama jylhä epookki esittää.
Vuoden 1918 keväällä verimylly jauhaa viimeisiä uhrejaan, punaiset ovat jo käytännössä hävinneet. Heitä listitään enemmän tai vähemmän summittaisesti kenttäoikeuden ollessa usein vain joukkomurhia edeltävä muodollisuus. Landerin teos nosti esiin vasta viime vuosina avoimemmin käsitellyn tabuaiheen, punaisten puolella taistelleiden naisten kohtelun. Kotinsa rintamaan vaihtaneet ”naarassudet” koettiin vielä suuremmaksi uhaksi kuin tavalliset sotilaat: he olivat hyväksikäytettäviä ja tapettavia huoria vailla ihmisarvoa.
Tämän tietää myös henkensä edestä pakeneva punakaartilainen Miina Malin (Pihla Viitala), joka säästyttyään kuin ihmeen kaupalla kuolemalta päätyy valkoisen jääkäri Aaro Harjulan (Samuli Vauramo) hoteisiin. Saksasta koulutuksesta palannut Harjula on sodan julmuuksiin tympiintynyt idealisti, joka ei tottele esimiestensä käskyä vaan haluaa viedä naisen laillisen oikeuden eteen. Mutka tulee matkaan kun Miinan ja Aaron vene haaksirikkoutuu: mies, nainen ja syrjäinen saari, sen tietää mitä siitä seuraa. Kun kovia kokenut kaksikko lopulta pääsee sotaoikeuden tuomari Hallenbergin eteen, heidän välillään on erityislaatuinen side.
Emil Hallenberg (Eero Aho) on ”kokeellisista menetelmistä” ja esinatsihenkisistä aatteista innostunut kaunosielu, joka siteeraa Goethea ja kuuntelee Beethovenia samalla kun kittaa konjakkia aiemmin hullujenhuoneena toimineessa kartanossa. Hänelle punikkivanki on poisheitettävä roska mutta itsensä kaltaisten jalojen miesten hän uskoo ”maailman muistavan sankareina”. Poikkeusolot antavat mahdollisuuden perimmäisille vieteille. Tuomari himoitsee Aaroa. Aaro rakastaa Miinaa, tai ainakin asioita joita Miina edustaa. Miina on kovapintainen eikä taivu miesten pelinappulaksi. Taipuuko Harjula? Voittaako rakkaus ja oikeudenmukaisuus?
Paha maa -elokuvan alkuperäiskäsikirjoittaja Jari Olavi Rantala on muokannut trillerimäisestä romaanista kiteytyneen draaman, joka pitää tiukasti otteessaan. Elokuvan kielelle käännettäessä on joskus pakko myös panna poikki ja pinoon: vaikkapa Aaron ja Miinan suhteen fyysinen luonne tai Hallenbergin homoseksuaalisuus olivat Landerin teoksessa monitulkintaisempia ja enemmän vihjeiden varassa. Etenkin elokuvan alkupuolella kerronnan tiiviihkö tahti voisi sulattaa useampia suvantoja. Pääosin tapahtumat on kuitenkin rytmitetty taidolla ja jännitteet kehitelty intensiivisesti. Tärkeän lisäjuonteen tarjoaa tapettuja vanhempiaan kaipaavan Eino-pojan (Eemeli Louhimies) tarina: hänen sinnikäs hahmonsa tiivistää sodan viattomimpien uhrien kohtalon.
Louhimies on aina tykännyt alastomasta ihmislihasta. Panokohtauksia on piisannut estetisoivasta makuukamariromantiikasta (Levottomat) raakaan rynkytykseen (Paha maa). Käsky ei tee poikkeusta, ja siinä lähes kaikki seksi liittyy valtasuhteisiin ja hyväksikäyttöön. Raiskauksen näyttäminen ja naisen esineellistäminen pelkäksi katseen kohteeksi uhkaa usein liukua mässäilyksi ja itsetarkoitukselliseksi tirkistelyksi. Vähempikin voisi riittää. Sen sijaan otsikoihin päätynyt homoseksikohtaus on toteutettu kauniisti, mikä tekee sen sisältämästä pelottavasta valta-asetelmasta kiinnostavamman.
Tyttö, sinä olet tähti -elokuvassa vakuuttavan debyyttinsä tehnyt Samuli Vauramo ei ole vain komea vaan myös erittäin lahjakas näyttelijä, josta löytyy Harjulan rooliin tarpeellista herkkyyttä ja voimaa. Suomen virallinen homoikoni hänestä kuoriutuu viimeistään Käskyn myötä, ja ihan ansaitusti. Nuorta Irina Björklundia muistuttava, teatterikorkeakoulussa opiskeleva Pihla Viitala tiukkana Miinana ei ole huono hänkään, joskin toistaiseksi hitusen yksi-ilmeinen.
Näyttämökonkari Eero Ahon tyyliin kuuluu näytellä vähän yli. Tuomari Hallenberginäkään hän ei säästele ilmaisuaan ja tekee itsetuhoon vaipuvasta natsihahmosta selkeämmin vastenmielisen kuin Landerin alkuteos, mikä on tietenkin kiinni myös ohjauksesta. Kun on tottunut Ahon maneereihin, suoritus demonien riivaamana tuomarina on rankkuudessaan koskettava.
Louhimiehen vakiokaartiin kuuluva, itsensä muodottomaksi paisuttanut Mikko Kouki vetäisee todennäköisesti uransa hirvittävimmän roolin sadistisena juoppovääpelinä joka nauttii raiskaamisesta ja tappamisesta. Elokuvan ihastuttavimman – ja kyyneltiehyitä rasittavimman – näyttelijäntyön tekee sen sijaan ohjaajan oma poika Eemeli orpopoikana jota heitellään oikealle ja vasemmalle mutta joka ei koskaan lannistu. Hänen loistava hymynsä jää synkän ja raadollisen elokuvan viimeiseksi kuvaksi, onneksi.
Teksti: Tuuve Aro