USA, 2003. Ohjaus ja käsikirjoitus: Jim Jarmusch. Kuvaus: Frederick Elmes, Robby Müller, Ellen Kuras, Tom DiCillo. Leikkaus: Terry Katz, Jim Jarmusch, Melody London, Jay Rabinowitz. Tuotanto: Jason Kliot, Joana Vicente. Pääosissa: Roberto Benigni, Steve Buscemi, Tom Waits, Iggy Pop, Cate Blanchett, Bill Murray, Steve Coogan, Alfred Molina, Bill Rice, Taylor Mead. Kesto: 93 min.
Jim Jarmuschin elokuva on hiukan kuin kokoelma sinkkujen B-puolen biisejä, hieman hutaistun oloisia tarinoita, joista toiset kantavat paremmin, toiset kehnommin. Mikään niistä ei ole suuri hitti. 5-10 minuutin mittaiset lyhytelokuvat ovat syntyneet Jarmuschin pitkien elokuvien lomassa 17 vuoden aikana. Julkkikset näyttelevät itseään fiktiivisissä kohtauksissa, jotka tapahtuvat kahviloissa tai niiden liepeillä. Elokuva havahduttaa huomaamaan, miten vähän nykyelokuvissa sauhutellaan: enää savuke ei ole kovuuden eikä eleganssin tae.
Oivaltavimpia episodeja on Cate Blanchettin kaksoisrooli filmitähti Cate Blanchettina ja tämän resuisena serkkuna. Mitä enemmän nämä kaksi hahmoa keskustelevat keskenään, sitä suuremmaksi kasvaa kuilu heidän välissään. Brittinäyttelijöiden Alfred Molinan ja Steve Cooganin kohtaaminen Los Angelesissa on kerrassaan mainio. Tarinassa Molina on tehnyt sukututkimusta ja löytänyt kaukaisen verisiteen Steve Cooganiin. Molinan innostus ja Cooganin töykeä ylimielisyys tekevät keskustelutuokiosta herkullisen. Newyorkilaiset underground-tähdet Bill Rice ja Taylor Mead pinnistävät viimeisessä episodissa mielikuvitustaan niin, että hiljaisuus muuttuu Mahlerin jumalaiseksi musiikiksi ja kitkerä kahvi shampanjaksi. Useimmat kohtaamiset ovat kuitenkin tylsiä ja vailla ihmeempää ajatusta. Esimerkiksi Roberto Benignin suuhun pantu kökkö englanti ei yksistään jaksa naurattaa.
Yksinkertainen on kaunista ja verkkaisuus kiehtovaa. Mutta muodon takaa toivoisi löytyvän enemmän sisältöä. Nyt useimman episodin kohdalla tulee vain ihmetelleeksi, että siinäkö se jo oli? Entä missä oli tarinan pointti? Jutut harvoin johtavat mihinkään - mutta toisaalta, eiväthän ne aina johda oikeassa elämässäkään. Mustavalkoisissa kuvissa on kiistämätön magiansa; mustavalkoisissa kuvissa arkinen ja ruma alkaa helposti näyttää taiteelta.
Nyt tupakkalakien ja terveysintoilun kultaisena aikana on ilahduttavaa nähdä elokuva, jossa juodaan jämäkkää kahvia ja pössytellään röökiä sotkuisissa pöydissä. Kahvin ja tupakan iloista ja autuuksista keskustellaan episodeissa kilvan. Kokonaisuus on sen verran hahmoton, että mikäli tekijä ei olisi Jim Jarmusch, elokuva tuskin olisi päätynyt kansainväliseen levitykseen. Muutaman sympaattisen elokuvanovellin vuoksi kokonaisuus kannattaa katsoa.
Teksti: Minna Karila
Kuva: Cinema Mondo