(HMC)
Jipun toisen kokopitkän esittämään kysymykseen on helppo vastata: Jippu itse teki itsestään sen naisen, joka on. Artisti on puhunut tunnoistaan ja tuotannostaan jo jonkin verran eri medioissa, joten nimi ja kasvot ovat tulleet tutuiksi. Monen kuulijan mielikuvat naisesta perustuvat täten luultavasti johonkin aivan muuhun kuin hänen musiikkiinsa.
Jipun teennäisen naiivilta kuulostavan puheäänen perusteella en odottanut hänen laulultaan paljoa. Neidin ääni sopii kuitenkin hyvin puhetta sointuvampaan ja eläytyvämpään ilmaisuun. Jipun musiikkityyli on folkhenkinen ja helposti tarttuva pop, joten Kuka teki minusta tän naisen soi herkin ja kauniin sävelin. Sanoitukset puolestaan sisältävät paitsi kielisuudelmia ja helliä tunteita myös melkoisesti tuskaa, hulluutta ja kuolemaa. Kevyen musiikin ja raskassoutuisten mietteiden väliin muotoutuva ristiriita on parhaimmillaan häiritsevän mielenkiintoista.
Jippu laulaa läpi levyn miehistä ja ripustautuvasta rakkaudesta. Hän maalaa itseään muistuttavan kuvan naisesta, joka kestää vaikka väkivaltaakin saadakseen vain rakastaa. Jippu tuntuu hyväksyneen heikkoutensa eikä häpeile surkeuttaan: ”Anteeksi tää heikon laulu / Mutta sulle mä laulan sen” (Mut mä pelkää en).
Levyn yllättävin veto on Kotiteollisuudelta lainattu Tuonelan koivut. Nostalgista patinaa kappaleen pinnalta ei tarvitse pyyhkiä pois, sillä alkuperäisversio ilmestyi vain muutama vuosi sitten. Jipun gospelmainen tulkinta kuulostaa riehakkaassa hartaudessaan kuitenkin siinä määrin erilaiselta, että se onnistuu avaamaan uusia näkökulmia molempien artistien tuotantoon.
Kuka teki minusta tän naisen soi ajoittain ilahduttavan vanhaan ja ajattomaan tyyliin, mistä on kiittäminen vahvoja tekijöitä kappaleiden taustalla. Esimerkiksi Lasse Kurjen kanssa sävelletty Ihan tavallinen aamupäivä sopisi loistavasti mustavalkoisen rikoselokuvan taustalle. Vaikka levy yllättää useammin kuin ärsyttää, estää sanoista kuultava kömpelyys vakuuttumasta loppuun asti.
Teksti: Heini Strand