(Sony)
Englantilainen Observer-lehti kysyi 90-luvulla tunnetuimmilta brittikitaristeilta näiden omaa suosikkikitaristia. Äänestyksen voitti reilulla etumatkalla Jeff Beck.
Gary Moore sanoi äänestyksen yhteydessä, että hänen ihailemansa 60-luvun sukupolven kitaristeista Jeff Beck on ollut ainoa, jonka musiikki on jatkanut kehittymistä, jämähtämättä paikalleen.
Totta onkin, että Beck on tullut pitkän taiteellisen kehityskaaren 60-luvun Yardbirdsin psykedeliasta ja soolohittinsä Hi Ho Silver Lining -popista 2000-luvun teknokitaralevyihinsä.
Viime vuonna taltioitu lavalla taltioitu levy on paluuta teknolevyjä edeltäneeseen aikaan. Beck on soittanut urallaan bluesia, poppia, heviä, jazzia ja fuusiota. Tällä keikalla kuultava musiikki on progressivista instrumentaalijazzfuusiota, jossa on aineksia kaikista edellä mainituista lajeista.
Beckin taustalla soittavat rumpali Vinnie Colaiuta (mm. Frank Zappa, Sting), basisti Pino Palladino (mm. The Who) ja kosketinsoittaja Jason Rebello (Sting). Bändi on hyvä, mutta pääosassa on Jeff Beckin kitara.
Mies on kitaristina taikuri, hämmästyttävällä tavalla yhtä soittimensa kanssa. Kitara soi heti tunnistettavalla persoonallisella soundilla. Sen ilmaisemien tunteiden, värien ja tyylien kirjo on laaja. Soitossa vilahtavat väläyksinä yhtä luontevasti niin reggae kuin hevikin.
Toisin kuin monella Beckin seuraajalla ja ihailijalla, tekninen taituruus ei ole itseisarvo vaan se limittyy saumatta musiikin sisältöön ja syvään sanottavaan.
Levyn ja keikan avaavasta 60-luvun alun Beck´s Bolerosta edetään Sir Geoerge Martinin 70-luvulla tuottamien Blow By Blow - ja Wired-kiekkojen fuusion kautta tuoreempaan materiaaliin. Huippuja on vaikea valita sillä koko setti on yhtä juhlaa.
Yksi vuoden levyistä. Ostettavissa toistaiseksi vain suoraan Beckin nettisivuilta tai japanilaispainoksena import-liikkeistä.
teksti: Sami Ruokangas