(Poko)
Joskus tuntuu, että J. Karjalainen voisi äänittää puoli tuntia vetopasuunalla pumpattua C-duuria ja laulaa päälle siansaksaa epätahdissa, eivätkä kriitikot uskaltaisi teilata tuotosta.
Toisaalta herra saattaisi tehdä moisen äänitteen sellaisella aitoudella ja riemulla, että materiaali olisi yksinkertaisesti hillittömän virkistävää ja hienoa musiikkia. Näin on käynyt Paratiisin pojat -projektissa, jossa Karjalainen musisoi Veli-Matti Järvenpään kanssa banjon ja haitarin säestyksellä amerikansuomalaisia rairairalleja. Kiekko on jatkoa mainiolle Lännen-Jukka-projektille.
Jälki on käsittämättömän vetävää. Biisit ovat raakoja ja alastomia, mutta niistä tulee riippuvaiseksi saman tien, kun albumin on kuunnellut kerran läpi. Paratiisin pojat koukuttaa alkukantaisella svengillä, jonka jälkeen kuulija on orjuutettu kuuntelemaan laiskasti lausuttuja tarinoita uudelleen ja uudelleen.
Karjalainen iskee tarinaa kuin vähintään vuosisadan elänyt, baarien nurkissa ja heinäpelloilla kosteaa elämää viettänyt jyvätaskudeeku, joka on heräillyt aamukrapuloissaan hampaattomien kummitusten vierestä ja pelännyt jumalaa sen verran, että kylän rovastiin on pitänyt pitää välit kunnossa, vaikka heppu onkin ahne paskiainen.
Levy jakaa todennäköisesti mielipiteet rajusti kahtia, sillä Karjalaisen epäselvä ja laahaava laulutyyli yhdistettynä minimalistiseen ja jopa monotoniseen tuotantoon saattaa olla tulipunainen vaate monelle kultakorvalle. Jos albumin jaksaa kuitenkin kuunnella toiseen kertaan, ei paluuta ole, sillä koukku vaan pahenee, mitä enemmän Paratiisin pojille antaa aikaa.
Teksti: Jose Riikonen