Myytti Atlantiksesta, alunperin antiikin kreikkalaisen filosofin Platonin (noin 428-347 eKr.) ikuistama tarina merenpohjaan vajonneesta saaresta ja ihannevaltiosta, elää edelleen mieliä kiehtovana versiona alkuperäisestä paratiisista.
Atlantiksen uskotaan käsittäneen aikoinaan hyvin suuren maanosan keskellä Atlantin valtamerta. Egyptiläisen papin kerrotaan paljastaneen ateenalaiselle valtiomiehelle ja runoilijalle Solonille, että Atlantiksen kuningaskunta olisi ollut laajuudeltaan paljon suurempi kuin muinaisen Libyan ja Vähä-Aasian maa-alueet yhteensä. Sen armeija oli myös onnistunut valloittamaan useimmat Välimeren maat.
Fyysiseltä olemukseltaan sinisen meren keskellä sijainnut kullanhohtoinen Atlantis muistutti paratiisillisia oloja kauneudessaan ja vauraudessaan. Humaanit ja oikeudenmukaiset atlantalaiset olivat sopuisia ja sivistyneitä. Maassa vallitsi rauha ja harmonia.
Platonin mukaan meren jumala Poseidon sai maailman luomisen jälkeen Atlantiksen omakseen, kun taas Kreikka annettiin Pallas Athenelle. Poseidon jakoi Atlantiksen poikiensa kesken. Heistä ja heidän jälkeläisistään tuli Atlantiksen ensimmäisiä rakentajia ja kuninkaita. Joka viides tai kuudes vuosi hallitsijat kokoontuivat uhraamaan härän ja keskustelemaan valtion asioista. Demokratian periaatteiden mukaan johdettu Atlantis säilyi tavoiltaan ja moraaliltaan pitkään hyveellisenä ja moitteettomana hyväntahtoisten hallitsijoidensa käsissä. Ennen pitkää korruptio ja ahneus kuitenkin saivat otteen myäs Atlantiksesta ja ihannevaltion kultainen kausi loppui. Platonin kirjoitusten selostus Atlantiksen kohtalosta ja tapahtumista päättyy siihen, että hyveiden polulta poikenneen saarivaltakunnan asiaintilasta suuttunut pääjumala Zeus kutsui jumalat neuvonpitoon.
Myytin mukaan maanjäristykset ja tulva-aallot tuhosivat Atlantiksen yhden vuorokauden sisälllä. Paratiisillinen saarivaltakunta katosi syvälle merenpohjaan jättämättä jälkeäkään.