Suomi 2011. Ohjaus: Zaida Bergroth. Käsikirjoitus: Jan Forsström ja Zaida Bergroth. Tuotanto: Elli Toivoniemi, Misha Jaari. Kuvaus: Anu Keränen. Leikkaus: Jan Forsström. Pääosissa: Elina Knihtilä, Samuli Niittymäki, Eero Aho, Anna Paavilainen, Eetu Julin, Sanna-Kaisa Palo, Pekka Valkeejärvi, Kaisa Mattila, Antti Raivio. Kesto: 87 min.
Kiinnostavimpiin nuoriin elokuvantekijöihimme kuuluva Zaida Bergroth kertoi ongelmallisesta perheestä jo näytelmäfilmatisoinnissa Skavabölen pojat (2009). Vakuuttavassa läpimurto-ohjauksessa kaksi veljestä rimpuili irti traumoista mielikuvituksen siivin.
Myös Hyvässä pojassa veljiä on kaksi, ja nuoremmalle juuri mielikuvitus on tie ulos. Varsinaisen keskushenkilön, vanhemman veljen, selviytymiskeinot sen sijaan ylittävät mielikuvituksen ja sovinnaisen moraalin rajat. Kaiken polttopiste on äiti.
Näyttelijätär Leila Manner (Elina Knihtilä) pakenee pieleen mennyttä ensi-iltaa kesähuvilalle poikiensa kanssa. 19-vuotias Ilmari (Samuli Niittymäki) on Leilan uskottu ja suojelija, 10-vuotias Unto (Eetu Julin) taas viihtyy paremmin hyönteisten parissa. Mökkielämä keskeytyy, kun kaoottinen kasa teatteriväkeä saapuu viikonlopun viettoon. Kuningatarmehiläisen ympärillä pörräävien kosteiden hilujen jälkeen taloon jää kirjailija Aimo (Eero Aho). Ilmari ei tunkeilijaa hyväksy.
Samalla kun suomalainen kesäidylli kukkii, pakkomielteet, valtapelit ja epäsuhtainen kolmiodraama kehkeytyvät kohti tragediaa.
Bergroth on käsikirjoittanut elokuvan yhdessä Jan Forsströmin kanssa, joka on myös elokuvan leikkaaja. Dynamiittipari voitti käsikirjoitus-Jussin Skavabölen pojista yhdessä Antti Raivion kanssa. Onko itsekeskeinen Leila pahainen narsisti tai arvaamaton Ilmari suoranainen sosiopaatti; tätä heidän elokuvansa ei onneksi kerro. Pikemminkin tarina tutkii ihmisten välisiä vuorovaikutussuhteita, meissä jokaisessa piileviä pimeyksiä ja ennen kaikkea äidin ja lasten vaikeita valta–vastuu-asetelmia.
Bergroth (mm. lyhärit Lasileuka ja Heavy Metal) on aina osannut ohjata lapsia ja nuoria, mikä ei suomalaisessa näyttelemisperinteessä ole yleistä. Herkkää hyönteistarkkailijaa Untoa näyttelevä Eetu Julin on mainio. Yhtä tarkkoja ja intensiivisiä ovat aikuisnäyttelijöiden kohtaukset; ohjaaja malttaa antaa ihmisilleen tilaa, ja saa näistä irti jotakin poikkeuksellisen intiimiä.
Edellisessäkin ohjauksessa mukana ollut moniosaaja Elina Knihtilä maalaa yhtaikaa itseironisen ja ymmärrettävän muotokuvan epävarmasta diivasta, joka ei tiedä ollako pojalleen äiti vai lapsi. Sanna-Kaisa Palo, Pekka Valkeejärvi ja Antti Raivio vetävät viinanhimoisena ja sisäsiittoisena teatteripoppoona herkulliset sivuroolit. Tässä kohtaa tyylilaji kallistuu kirpakkaan satiiriin.
Nuori ja lahjakas Samuli Niittymäki (Mobile Horror, Enon opetukset) on Ilmarina sopivasti salaperäinen; hänen kasvonsa ovat usein tutkimattomat, patoutuneet tunteet voi vain aavistaa. Ilahduttava tuttavuus on myös poikaan ihastunutta pikkukylän tyttöä Karitaa näyttelevä Anna Paavilainen.
Eero Aho tekee myrskynsilmään joutuvana Aimona laatutyötä kuten aina. Mutta hänen myötäsukaisessa roolissaan on jotakin hiukkasen latuskaista. On ymmärrettävää, että sekaan tarvitaan yksi täyden järjen edustaja; tämä mieshahmo ei kaikessa normaaliudessaan ole kuitenkaan kiinnostava. Ennen kaikkea hän ei vaikuta kirjailijalta.
Bergrothin teos on ilahduttava osoitus siitä, että lopputuloksessa ei tärkeintä ole raha vaan hyvä tarina ja osaavat tekijät. 5D-käsivarakameralla ja kolmanneksella yleisestä elokuvabudjetista toteutettu Hyvä poika näyttää hyvältä, ja tuntuu juuri oikealla tavalla pahalta.
Teksti: Tuuve Aro