Suomi, 2003. Käsikirjoitus ja ohjaus: Perttu Leppä. Kuvaus: Jyrki Arnikari. Leikkaus: Kimmo Taavila. Tuotanto: Jarkko Hentula. Pääosissa: Mikko Leppilampi, Laura Birn, Amanda Pilke. Kesto: 113 min.
Perttu Lepälle ei nyt ole eduksi se, että hän ohjasi viisi vuotta sitten Pitkän kuuman kesän. Kun ohjaajan toinen pitkä elokuva on samalla toinen komedia jätkäporukasta, joiden elämä kietoutuu musiikkibisnekseen, alkaa tuntua siltä, että Leppä pyörii yhden ja saman aiheen ympärillä. Näyttelijätkin ovat osittain samoja kuin Pitkässä kuumassa kesässä, vaikka tarina ei viittaakaan mitenkään edelliseen. Nyt kun tämä on sanottu, sanotaan samalla että Helmiä ja sikoja on parhaimmillaan hauska komedia, joka kulkee eteenpäin mallikkaasti.
Elokuvan neljä Hirvosen veljestä ja isä elävät Joensuun Rantakylässä elättäen itsensä pääasiassa pimeän viinan kauppaamisella. Kun arvokas viinalasti tuhoutuu, veloissa kieriskelevät Hirvoset ryöstävät paikallisen Alkon, mutta keikka kusee, kun isä-Ukko intoutuu sekoittelee ryöstön aikana niin monia drinkkejä että sammahtaa. Ukko joutuu vankilaan ja pojat tuuliajolle. Sitten poikien oven taakse ilmestyy yllättäen 9-vuotias Saara, säikky siskopuoli, jonka kylmäsydäminen äiti on kasvattanut nuhjuisen sohvan takana. Saaralla sattuu olemaan jumalainen lauluääni, joten pojat hoksaavat siskossa rahasammon ja alkavat valmentaa tätä Tenavatähti-kilpailuun. Tytön ujous aiheuttaa hieman ongelmia, minkä vuoksi pojat etsivät apua lapsipsykologisista kasvatusoppaista, joissa neuvotaan mm. tarttumaan asioihin leikin varjolla.
Leppä loihtii maukasta tilannekomediaa. Lädeä lukuunottamatta veljeksillä ei ole otetta todellisuuteen eikä sosiaalisia taitoja nimeksikään. He ilmaisevat tunteitaan tappelemalla, kiroilemalla tai häipymällä. Yhdestä veljestä on tehty homo, mutta hänen hahmonsa vaikuttaa tarinan kannalta irralliselta; ikään kuin Leppä olisi halunnut siten päivittää tarinansa moderniksi. Pohjoiskarjalainen juntilta kuulostava murre istuu loistavasti komediaan, joskin vittu-sanaa käytetään elokuvassa paitsi välimerkkinä, myös ilmaisemaan lähes kaikkia tunnetiloja.
Saarasta tulee tietysti mutkien kautta perheen kullannuppu, jonka henkinen hyvinvointi syrjäyttää tärkeysjärjestyksessä maallisen mammonan. Ja kun Läde löytää rinalleen Lauran, Saarakin saa samalla hirviömäisen mutsinsa tilalle hyvän äitihahmon. Tarinan sävy on herttainen ja ohjauksessa draivia. Kertomus hersyy ja pysyy hyvin hengissä, vaikka Lepän käsikirjoitus onkin aika naiivi ja sokerinen. Pauli Hanhiniemen säveltämä tunnusmelodia on kaunis, vaikka se soikin elokuvassa sen verran useasti, että ärsytyskynnys ehtii ylittyä.
Teksti: Minna Karila
Kuva: CTS Egmont